Vika viikko Espanjassa ja paluu Suomeen

Niin sitä vaan tupsahdettiin takas Suomeen. Tai no, kyllähän sitä aika moneen otteeseen joutui matkalaukkuja kantamaan ja raahaamaan Espartinasin ja Sevillan välillä, Madridin lentokentän ympäristössä sekä Helsinki-Vantaalta Haminaan julkisilla matkatessa, eli toisaalta matka kesti melko pitkään. Matkan aikana olin niin väsynyt, etten oikein jaksanut ajatella mitään. Kaakkois-Suomeen päästyäni ja sateen alettua alkoi paluun aiheuttama kulttuurishokki iskeä. Ensin melko konkreettisesti havaittavilla asioilla: onpa kylmää, onpa ankeaa, väritöntä, harmaata, elotonta, talvista.. Ihmiset näyttää tympeiltä ja näprää omia puhelimiaan.. Appelsiinipussin kyljessä lukee espanjalaisia appelsiineja, mutta maku ja aromit on jätetty Espanjaan, ja tänne on kuljetettu vaan ulkoisesti appelsiinilta näyttäviä hedelmiä.. Teki mieli kääntyä samantien ympäri, ja lähteä takaisin. Parin unettoman yön jälkeen paluushokki on alkanut syventyä identiteettikriiseilyksi. Mitäs nyt? Mitä haluan elämältä? Missä olen syksyllä? Opinko reissussa mitään, muutuinko ihmisenä? Oliko tarvetta oppia, oliko tarvetta muuttua? 

Kuten niin monissa tilanteissa aiemmin tälläkin kertaa ahdistukseen ja sopeutumiseen auttoi se, kun pääsi mettään. Onpa postiosoite mikä tahansa, luonto pysyy aina tietyllä tapaa samanlaisena. Metsässä ei ole odotuksia, paineita, epävarmuutta tulevasta, hankalia ajatuksia, stressiä. On vain luonnon omia elementtejä, jotka kaikki pelaavat täydellisesti yhteen: tuulessa hiljalleen huojuvat ja huokailevat puut, oksien lomasta varovaisesti visertävät linnut, jykevänä paikoillaan seisovat kivenjärkäleet ja jyrkänteet... Sitä vaan kulkee hiljalleen eteenpäin, ja jossain vaiheessa huomaa, että ahdistavat ajatukset on jääneet johonkin. On niin paljon ihmeteltävää ympärillä, ettei muille ajatuksille ole enää sijaa.

Sopeutumiseen on auttanut myös Espanjasta tuomani manchego-juusto sekä se, että on vanhemmille päässyt tarinoimaan reissussa koetusta ja nähdystä. Ajattelin vielä käydä läpi viimeisen viikon tapahtumia täällä, ja purkaa sitä kautta Espanja-ikävää.

Muutama päivä Madridin reissun jälkeen lähettiin omalle etelän leirille Barbateen. Vielä Madridissa ollessani olin todella innoissani fyysisesti (ja taidollisestikin) niin paljon helpommissa maastoissa suunnistamisesta, joissa pääsisi juoksemaan kovaa, eikä juuri tarvitse jalkoja nostaa. Tulikin melkoisena yllätyksenä, kun ensimmäiselle reenikartalle ajettiin, että ei olisi kiinnostanut yhtään lähteä suunnistamaan. Kuivan hiekan haju pöllähti nenään ja samainen hiekka pyöri jalkojen alla vieden juoksua lähinnä taaksepäin. Piikkiköynnökset kiertyivät nilkkojen ympärille ja saivat kompastelemaan, hengitys ei kulkenut ja elimistö ei osannut toimia +20 lämpötilassa. Kaiken lisäksi maasto ei tuntunut tarjoavan riittävästi haasteita: suuntaat kompassin, katselet vihreitten, keltaisten, suppien ja kumpareitten perään. Välillä jokin kohde erottuu ihan hyvin, useimmiten kohteet ovat epäselviä, eivätkä pidä paikkaansa, sillä karttoja ei ole päivitetty. Kuten arvata saattaa, ensimmäisestä treenistä ei tullut yhtään mitään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun koetin eksymisen jälkeen korjata itseni takaisin kartalle tien avulla, jota ei ollutkaan kartalla, olin valmis ajamaan suoraan takaisin Sevillaan. 

Illalla ei olisi huvittanut yhtään lähteä uudestaan suunnistamaan, varsinkin kun tiedossa oli maasto, jossa olin jo edellisenä keväänä pummaillut kaikkien maailman suunnistajien edestä circle-o-treenin muodossa. Jotain kummallista kuitenkin tapahtui. Mietin ennen reenii et viitinkö lähtä ollenkaa, ku oli jotenki nii raihnanen olo, mut nähtäväst pikkupäikkärit autto, ja yllättäen juoksu ei tuntunukkaa kovin pahalta. Lisäks läsnä oli kummallinen hallinnan tunne: suunnistus tuntu tosi helpolta, osasin nostaa katsetta, osasin havainnoida kohteita, välil saatto ajatukset lähtä harhailee, mut sain ne heti palautettuu takas siihe mitä odotin näkeväni seuraavaks. TÄLTÄKS SEN KUULUIS TUNTUU? :O :D Ote on suoraan harkkapäiväkirjasta. Tuon kyseisen reenin jälkeen reenit alkoi sujua paljon paremmin, ja vaikka virheitä edelleen tuli jonkin verran jokaisessa reenissä, ja juoksu tuntui raskaalta, olin kuitenkin löytänyt taas ilon suunnistamiseen.

Perjantaina pidettiin välipäivää maastosta, ja tehtiin kaksi sprinttitreeniä: toinen Conil de la Fronterassa ja toinen Vejer de la Fronterassa, jotka molemmat saa aina hymyn huulille, varsinkin lämpimällä ja aurinkoisella säällä. Todella nättejä, valkoisiksi maalattuja andalusialaisia kaupunkeja, joista Conil kohoaa meren rannalle ja Vejer 200 metrin korkeuteen jyrkkäreunaisen kukkulan päälle. Molemmat kaupungit ovat käymisen arvoisia paikkoja, vaikka ei suunnistusta harrastaisikaan. Vejer on yksi Espanjan kauneimmista kaupungeista myös kauneimpia kaupunkeja listaavan yhdistyksen mukaan. Tarvitsen ehkä vielä muutaman harjoituskerran, ennen kuin onnistun sprinttaamaan sujuvasti kovaa vauhtia ylläpitäen noissa maastoissa...

Conil de la Frontera

Vejer de la Frontera

Lauantai-iltapäivänä ajeltiin El Lentiscaliin, jossa aiemmin talvella osallistuttiin Andalucía O-Meetingin pitkän matkan kilpailuun, ja joka oli varsinainen storm-o olosuhteidensa puolesta. Maasto oli jäänyt kaivelemaan mieltä, ja sen takia halusinkin päästä suunnistamaan siellä uudelleen. Tällä kertaa sää ei olisi voinut olla hienompi, ja lähtöpaikalle rantahiekkaa juostessa Afrikan rannikko ja sen takana kohoavat vuoret erottuivat selvästi. Jos jotain opin tällä kertaa, niin ainakin sen, että vihreät kannattaa kiertää, jos suinkin mahdollista. Illalla käytiin tutustumassa Barbaten tapas-tarjontaan, ja olihan se vähän hankalamman tuntuista, kun ei ollut paikallisia oppaita mukana. Ruokakin oli vähän pettymys, mikä toisaalta oli ehkä vähän odotettavissakin, kun oltiin ensimmäisillä tapaksilla käyty Sevillassa, jossa on  Espanjan parhaita tapas-ravintoloita. Odotukset olivat liian korkealla. Oli kuitenkin mukavaa huomata selviytyvänsä ravintolassa espanjaksi. Barbaten leirin kruunasi sunnuntaina tehty vaellus, jota hehkutin edellisessä postauksessa. 

Raportin kirjoittelun ohessa ehdittiin tehdä vielä puolipäiväreissu Punta Umbríaan tiistaina, jossa tuli tehtyä viiminen kova reeni Espanjan puolella eli suunnistusvetoja. Treenin jälkeen kiireen vilkkaa takaisin Espartinasiin, jossa pikainen suihku ja ehostautuminen, ja isäntäperheen kanssa viettämään läksiäisiä kuinkas muutenkaan kuin tapasten muodossa. Tällä kertaa meidät oli kutsuttu Tomaresiin Puro tinto -nimiseen paikkaan, joka on erikoistunut viineihin. En tiedä olenko noin hienossa ravintolassa koskaan aiemmin käynyt, ja tarkoituksena kuulemma olikin tutustuttaa meidät kahteen täysin erilaiseen tapaspaikkaan Espanjan-vierailun aikana. 

Alkupalaksi tuotiin jonkinlaista  öljyllä ja mausteilla siveltyä perunamuussihässäkkää, josta tuli mieleen röstiperunat. Tuli myös maistettua tartar-pihviä ja kylmäsavustettua tonnikalaa, jotka molemmat oli yllättävän ok, eivätkä jääneet suuhun pyörimään (raakaa lihaa en oo koskaan aiemmin syöny, enkä voi sietää esim. kylmäsavustettua lohta). Lisäksi päästiin maistamaan mustaa mustekalasalaattia (ensaladilla negra), joka oli värjätty mustekalan musteella, ja joka oli myös yllättävän hyvää koulun huonon mustekalakokemuksen jälkeen. Ite tilattiin cerdo ibéricoa eli pitkään haudutettua possua, joka tarjottiin löysän perunamuussin kanssa. Hyväähän se taas oli, niin kuin olettaa saattoi. Lisäksi otettiin lihapateeta (en enää muista mitä lihaa), joka tarjottiin vadelmahillon ja pienten kuivien leipäpalojen kera. Ensimmäinen kerta, kun tuli syötyä lihaa ja vadelmahilloa, mutta hyvin toimi yhteen! Pöytään tuotiin myös todella hyviä, rapeiksi paistettuja kroketteja. Vasta ensimmäisen palan maistettuani haluttiin kuulla miun mielipide siitä, mitä olin juuri syönyt. Kuulemma härän häntää! Hännän liha on ilmeisesti yksi maukkaimmista osista. Aina oppii uutta! Maistoin yhtä valkoviiniä ja yhtä punaviiniä, ja molemmat maistui sen verran hyvältä, että voisin juoda uudestaankin. En kyllä oo kovin valveutunut noitten viinien suhteen, joten täytyy myöntää, että kovin suurta eroa en tuolla ostetun 20 euron viinin ja kaupasta ostetun 3 euron viinin välille löytänyt. Ilta vyöryi hyvässä seurassa ohi taas niin vauhdikkaasti, että yhtään kuvaa ei tullut ikuistettua

Keskiviikko ja torstai kului raporttia englanniksi tiivistäessä, pakatessa ja kämppää siivotessa. Torstaina pyöräilin viimeistä kertaa koululle hakemaan allekirjoituksia työtodistuksiin, ja koska ne sain, on yliopistosta valmistuminen enää yhden seminaari-istunnon päässä, aika hurjaa!

Vaellus Sierra de Grazalemassa

Viimisiä päiviä ja viimisiä hetkiä vietetään Espanjassa! Ihan tajutonta vauhtia on menny varsinki tää vika viikko, ku on yrittäny ehtiä tehä kaikkea mahollista. Yks mihin on myös uponnu melkosesti aikaa Madridin reissun jälkee, on harjotteluraportti. Tänää sain kuitenki raportin valmiiksi, ja myös tiivistelmän englanniksi. Tuli kirjotettua ehkä huonointa tekstiä ikinä, mut toivottavasti näillä valmistutaan. Nyt ajattelin kirjottaa kuitenki jostain ihan muusta.

Viime sunnuntaina tehtiin vaellus Parque Natural Sierra de Grazalemaan, ja oli yks siisteimmistä vaelluksista, mitä oon koskaa tehny! Kyseinen luonnonpuisto sijaitsee Ubriquen, Rondan, Zahara de la Sierran ja El Bosquen välissä, parin tunnin automatkan päässä Sevillasta kaakkoon eli täällä. Joni oli etukäteen selvittäny, et tuolla vaeltamista varten tarvitsee luvan, joten reissu alkoi pysähdyksellä El Bosquen Centro de Visitantesissa. Kauhuksemme saatiin kuulla, että alueen päiväkohtainen vierailijamäärä oli täyttyny, eli sille päivälle ei enää saanut vaelluslupaa. No, neuvokkaina ihmisinä pyydettiin luvat seuraavalle päivälle eli maanantaille, ja toivottiin parasta. (Ilmaisen) luvan tarvitsee siis, koska alue on luonnonpuistoa, ja vain tietty määrä ihmisiä saa päivittäin vierailla alueella, jotta luonto ei kärsi liikaa. Suunniteltiin, miten esitetään tyhmiä ja kielitaidottomia, jos joku lupalapun perään kyselee, ja juostaan sitten vaikka karkuun. Kenellekään ei koko päivän aikana tarvinnut lappuja kuitenkaan näyttää, joten pikkuhiljaa alkoi pieni pelko takaraivosta hälvetä. (Jälkikäteen saatiin kuitenkin kuulla, että olimme olleet melko onnekkaita, kun lupalapun tarkastajaa ei kohdalle sattunut. Alueella luvattomasti liikkumisesta voi saada tuntuvat sakot..)

Ajettiin autolla El Pinsaparin reitin aloituspisteelle korkealle vuoristoon Grazaleman kylän kupeeseen. Tällä kertaa tarkoituksena oli tehdä vaellus osittain juosten niin, että aina kun maasto antaa myöten, juostaan, ja muuten kävellään. Pinsaparin reitti otti heti luulot pois, ja lähti nousemaan melko jyrkästi ylämäkeen. Pohja oli melko kivistä, mutta kuitenkin hyvää kävellä. Polku oli eroosion myötä paikka paikoin kaivautunut melko syvälle, ja muodosti hauskan kourun, jota pitkin noustiin serpentiinimäisesti rinnettä ylöspäin. Noususta selviydyttyä eteen avautui uskomattomat maisemat kauas joka suuntaan. Vasemmalle jäi vuoriston korkein kohta 1648m, mutta joka puolella näkyi erikorkuisia huippuja - jotkut jylhän rosoisia, toiset pehmeämpiä ja puiden peittämiä. Ehkä just maastonmuotojen vaihtelevuus ja erilaiset värisävyt, mitä ympäristö tarjos, teki tosta paikasta todella lumoavan.

Polku lähti kiemurtelemaan vuorenrinteen suuntaisesti, ja oli suurimmaksi osin niin hyväkulkuista, että juokseminen onnistui hyvin. Välillä vastaan tuli kivikkoisia kohtia, joissa piti laittaa hetkeksi kävelyksi, mutta sitten pystyi taas jatkamaan hölkällä. Aurinko paistoi, lämmintä oli 20-25 astetta, ei tuulenhenkäystäkään, ja täysi hiljaisuus ympärillä. Ainoastaan rapina kengän osuessa maahan ja ponnistaessa uutta askelta, ja oma hengitys, joka tällä kertaa oli melko kevyttä. Hymy levisi naamalle heti kun maisemat avautui silmien eteen, ja siinä se pysyi lähestulkoon kotiin pääsemiseen asti. 

Jossain kohtaa reitti alkoi laskea alas ja muuttui samalla leveämmäksi hiekkatieksi. Alkuun alaspäin juokseminen tuntui ihan mukavalta, ja vaikka maisemat eivät enää niin upeat olleetkaan, tarjosi mäntymetsä neulaspohjineen ja kivivyörynotkoineen myös paljon katseltavaa. Lopulta huomattiin, että tie vain jatkaa kulkuaan leventyen entisestään maiseman muuttuessa samalla tylsemmäksi, joten käännyttiin ympäri. Reitti olisi muutenkin ollut edestakainen, 12,5km suuntaansa (opaskartan aika-arvio 5h/suunta), joten takaisin piti kääntyä ennemmin tai myöhemmin. Meidän tekemälle vaellukselle tuli mittaa 11km ja aikaa kului suurin piirtein kaksi tuntia.

Näkymiä näköalatasanteelta, jossa pysähdyttiin matkalla toiselle vaellusreitille

Pidettiin pieni juoma- ja evästauko autolla, minkä jälkeen ajettiin jonkin verran pohjoiseen kohti Zaharaa. Suunnitelmissa oli jatkaa vaellusta La Garganta Verden reitillä, joka on Sierra de Grazaleman ehkä se kaikkein suosituin reitti. Vaikutti siltä, että aiemmin päivällä kyseisellä reitillä oli ollut paljon kävijöitä, mutta olimme onneksi jo lähteneet edellisellekin vaellukselle melko myöhään, joten muut ihmiset olivat jo lähteneet pois. Heti vaelluksen aloitettua vastaan tuli eräs pariskunta, ja sen jälkeen ei vastaan tullut ketään muita, mikä teki kokemuksesta todella paljon hienomman. (En yhtään tykkää turistirysäpaikoista, joissa joutuu jonottamaan.) El Pinsaparin reitistä poiketen tämä reitti alkoi todella helpolla pätkällä. Polku oli todella hyväpohjainen ja nousi hiljalleen ylöspäin. Reitin nimi (La Garganta Verde = vihreä rotko) sekä siihen opaskartassa arvioitu aika 2,5h/5,2km alkoikin herättää epäilyksiä paikkansa pitävyydellään. Reitti vaikutti kuitenkin kiinnostavalta joka tapauksessa: vasemmalle avautui hieno, syvän vihreiden puiden peittämä, valtava rotko, ja taustalla kohosivat myös vuorenhuiput, jotka oltiin nähty aiemmalla vaelluksella toisesta suunnasta.

Alun hyväkuntoista polkua

Pyydettiin etenemään hiljaisuudessa, jotta linnut saa pesiä rauhassa. Vuorten huipuilla lentelikin jotain kotkia (lintulajit hyvin hallussa)

Tilanne muuttui radikaalisti, kun polku lähti yhtäkkiä laskeutumaan kohti rotkon pohjaa. Tässä vaiheessa sain Jonilta kuulla, että koko reitin idea onkin se, että laskeudutaan rotkon pohjalle, ja sieltä kivutaan sitten takaisin ylös. Edessä oli 400 metriä laskeutumista polkua pitkin, joka ei monessakaan kohtaa ollut enää edes polku, vaan kiviset portaat. Helpoimmissa kohdissa pystyi huoletta kävelemään, kunhan ei unohtunut ihailemaan liikaa maisemia, sillä jyrkkä pudotus rotkon pohjalle ei ollut kaukana vieressä. Jyrkimpiin kohtiin oli louhittu kivestä erilaisia askelmia, ja muutamassa kohdassa oli turvauduttu puu- ja metallikaiteisiin. En ole korkeanpaikanpelkoinen, mutta jyrkät portaat tuottavat usein hankaluuksia, ja muutamassa kohdassa mietinkin, että oon tyytyväinen, jos tästä reissusta selvitään ehjin nahoin pois. Viimeistään tässä vaiheessa olin ehdottoman tyytyväinen nappulakenkävalintaani, sillä niiden kanssa tuntui pitoa löytyvän melko hyvin.

Loivimmissa kohdissa ei tarvittu askelmia tai kaiteita, vaan polku vietti mutkitellen alas

Tuosta vihreästä rotko on saanut nimensä

Kiviset askelmat

Aina kun uskalsi nostaa katseen ympäröivään maisemaan, ihastus, ilo ja hämmennys kasvoivat. Miten voi maailmasta löytyä tällaisia paikkoja? Päätin, että otan kuvia vasta ylöspäin tullessa, mutta en vielä tiennyt, mikä pohjalla odotti. Laskeutumiseen rotkon pohjalle meni n. 20 minuuttia, ja siellä vastassa oli kyltti, jossa ilmoitettiin varsinaisen reitin loppuvan parin sadan metrin päästä, ja varoitettiin jatkamisesta ilman asianmukaisia kiipeilyvarusteita. Olisin ihan tyytyväisenä kääntynyt takaisin, mutta Joni väitti reitin kohokohdan löytyvän edestäpäin, joten laskeuduimme entisen joenuoman pohjalle, ja jatkoimme eteenpäin. Hetken aikaa eteneminen oli melko vaivalloista, sillä isot kivet, joita piti ylittää, olivat niin pölyisiä, että pitävää otetta kengän alle ei löytynyt.

Ja siinä se sitten oli. Valtava luola! Ihan kuin olisi astunut aivan uuteen maailmaan! Lämpötila laski monta astetta, auringonsäteet eivät pohjalle ylettyneet, joten yhtäkkiä oli melko hämärää, lintujen viserrystä ja hyönteisten sirinää ei kuulunut. Ainoa ääni, mikä kuului, oli luolassa pesivien kyyhkyjen huhuilu. Ympärillä kohosivat 400m korkeat vuorenseinämät, jalkojen alla valkoista kalkkikiveä, joitakin pieniä ohuita puita siellä täällä, katosta roikkui tippukivien tapaisia ulokkeita, ja pöllämystynyt virne naamalla ei voinut muuta kuin ihmetellä, ihailla ja pysähtyä. Rotkon nimi on La Ermita ("erakkomaja"), ja se on syntynyt vuosisatojen kuluessa veden kovertaessa reittiään syvemmälle ja syvemmälle. Nyt rotkon pohjalla ei vettä ollut, ja en kyllä tuolle reitille uskaltautuisikaan esimerkiksi sadekelillä.

Jonkin aikaa rotkon pohjalla vietettyämme lähdettiin kapuamaan takaisin kohti aurinkoa, lämpöä ja ihmisasutusta. Ylöspäin kiipeäminen oli alaspäin menemistä huomattavasti helpompaa, vaikka loppupuolella alkoikin reidet tuntua jo melko väsyneiltä. Hapotusta helpotti, kun palautti mieleen, miten mielettömässä paikassa oli juuri tullut käytyä. Ylöspäin kipuamiseen kului suunnilleen saman verran kuin alaspäin menemiseen, joten yhteensä tähän reittiin kului tunnin verran. 

Valokuvat ei anna ollenkaan oikeutta. Mene ja koe itse, jos yhtään oot vaellushenkinen! 

Madridin leiri

Nyt on palattu "pohjoisen" leiriltä kotiin ja muutama päivä aikaa palautella ennen seuraavaa leiriä Barbatessa. Oltiin siis viikon verran Madridin luoteispuolen Sierra de Guadarraman vuoristossa Castilla y Leónin ja Madridin itsehallintoalueiden rajalla. Majapaikka (kiitos taas Kooveelle!) oli Cercedillan vuoristokylässä, jonka väkiluku wikipedian mukaan triplaantuu kesäisin madridilaisten siirtyessä sinne kesäasunnoilleen. Kylä vaikutti nytkin aktiiviselta, ja ravintoloiden ja baarien edustat olivat useina iltoina tupaten täynnä ihmisiä. Tää oli ensimmäinen kerta, ku kävin Espanjassa Andalucían ja Costa del Solin ulkopuolella ja ihastuin heti ihan täysin! 

Matkalla Peguerinosin kartalle. Horisontissa näkyi Madridin pilvenpiirtäjät, jotka ei kyllä kuvasta taida erottua

Peguerinos

Menomatka lennettiin Espanjan sisäisellä lennolla (Sevilla-Madrid lento-aika 1h), ja perille päästiin niin myöhään illalla, ettei maisemia enää nähnyt. Seuraavana aamuna olikin melkoinen yllätys, kun huomasi, millaiset maisemat ympärillä avautuivat. Lumihuippuvuoria! Ekasta suunnistusreenistä ei oikein ollut tulla mitään, kun oli niin paljon ihmeteltävää. Ensimmäinen fiilis oli, että en ollut enää Espanjassa, vaan olin yön aikana jotenkin siirtynyt Suomeen - niin suomalaiselta maisema miulle tuntu! Metässä kävellessä ei kuulunu mitään muuta, kuin tuulen humina korkeissa männyissä ja katkeavien risujen rasahtelu jalkojen alla. Kartalla näkyi käyrää, maastossa näkyi hyväpohjaista mäntyrinnettä, kivimuodostelmia, pikkupuroja siellä täällä, ja aina silloin tällöin joku pieni lintu, joka saattoi lirauttaa pienen sävelmän. Ei oliivipuita, ei piikkipuskaa, ei lehmiä! Ja se tuoksu! Olin jo melkeen unohtanu miltä kunnon havumettä tuoksuu! Yhtenä päivänä aloteltiin treeniä, ku alko sataa tihuttaa, ja hetken verran vaan fiilistelin sitä tuoksua, mikä tulee just sen jälkee, ku on alkanu sataa. Iha mieletön! Oon aina rakastanu kevättä, ja aloinki jo oottaa et pääsen haistaa sit Suomessa sen lumen alta paljastuvan mullan. Se on miulle yks niist asioista, mitkä tekee kevään.

San Rafael - Maastoon totuttelua ekana päivänä, kävellenkin sai sykkeet ylös

Jos maastot vaikutti suomalaisilta, ni sitä oli myös mm. talot. Majoituttiin kahdessa eri paikassa, ensimmäiset neljä yötä pikkumökissä ja neljä vikaa yötä valtavassa, uudessa talossa, ja molemmissa oli lämmin ja kuiva sisäilma. Miten mukavaa ku aamupalaa tarkenee syödä T-paidassa! Taloissa oli ilmalämpöpumppujen sijaan oikeat patterit, ikkunoissa oli kaksinkertaiset lasit, eikä rautakehikoita näkynyt kuin joissain katutason ikkunoissa. Talot oli selkeästi siis varusteltu talvisempiin olosuhteisiin. Talvikuukausien keskilämpötilat onkin noilla tienoilla selkeästi Sevillaa kylmemmät, mikä päästiin itsekin toteamaan leirin loppupuolella. Alkuleiristä oli lähes helteiset olosuhteet, kun aurinko porotti ja lämpötila oli lähellä 20:tä astetta. Onnistuin polttamaan huulet lauantaina, ku oli pitkän matkan kisa sekä sprintti, ja tuli vietettyä koko päivä ulkona. Loppuleiristä sääolosuhteet muuttuivat äkisti ja radikaalisti, kun taivaalta alkoi tulla lunta, ja lämpötila tippui nollan kieppeille. En ois uskonu, että Suomesta lähdön jälkeen näkisin vielä lunta tänä keväänä. Mikä myös sai aluksi fiiliksen, että olisi jossain muualla kuin Espanjassa, oli se, että koirien haukuntaa tai kanojen potpotusta ei kuulunut juuri lainkaan. 

Peguerinos - yks hienoimmista maastoista, joissa on suunnistanu

Olen välillä potenut hieman huonoa omaatuntoa, kun espanjan kielen taitoni tuntuu menneen heikompaan suuntaan tänne muuttamisen jälkeen. Suomessa sentään tuli opiskeltua ja käytyä tunneilla, ja sitä myötä käytettyä kieltä. Täällä ollessa huomasin aika pian töiden aloittamisen jälkeen, että kahdella vieraalla kielellä kommunikoiminen rasittaa liikaa. Sen takia en ole aktiivisesti espanjan kielen taitoani pyrkinyt koko ajan kehittämään, vaan lähinnä käyttänyt sitä, kun on ollut pakko. Eräs osasyy tähän on ollut myös se, että Andalucían murre on yksi Espanjan haastavimmista, eikä paikallisten puheesta täällä oikein ota selvää, vaikka kuinka pinnistelee. Olikin todella mukavaa huomata tuolla, miten ymmärrettävästi paikalliset puhuivat! Kieli oikeasti kuulosti espanjalta! Erityisen hyvä fiilis tuli, kun kerran maastossa vastaan tuli joku vanha mies, joka alkoi kysellä, että onko meillä joku kurssi menossa, vai mitä oikein tehdään. Ymmärsin, mitä mies kysyi, pystyin vastaamaan ja hiukan selittämään, mitä suunnistus on, eli käytiin ihan oikea pieni keskustelu! ;)

Leiriohjelmassa oli ensin kaksipäiväiset kisat, Trofeo Internacional de Martin Kronlund, eli lauantaina pitkä matka ja sprintti (kuka ihme pistää kisat noinpäin?) sekä sunnuntaina keskimatka. Pitkä matka, joka oli myös WRE-kilpailu, sujui ihan ok:sti. Vaikka mukaan mahtui huonoja välejä ja erityisesti muutamia huonoja reitinvalintoja, löytyi sieltä myös hyviä välejä. Tuntui ainakin, että kisa sujui jo hieman paremmin kuin Portugalissa, mikä oli hyvä juttu. Sprintti oli melko simppeli, enkä sitä ihan kisavauhtisena juossut, mutta oli kuitenkin mukavaa juosta kovemmallakin alustalla. Sunnuntain keskimatka juostiin osittain samassa maastossa kuin lauantain pitkä matka, mutta jotenkin en vaan päässyt kartan ja maaston kanssa minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen. En hahmottanut, mitkä olivat ne olennaiset kohteet, jotka olisi pitänyt rastiväliltä poimia, enkä varsinkaan havainnut niitä maastosta. Rastilta lähdön jälkeen kun nosti katseen, näkyi kaikkialla vaan samanlaisia röykkiöitä eli kivi-/kallio-/jyrkännemuodostelmia, eikä niistä ottanut selkoa, missä kohtaa ne olivat kartalla... Toisin sanoen maastopankkia tuli kartutettua, mutta lisää treeniä tarvitaan aika paljon!

Pitkän matkan maastoa - San Martín de Valdeiglesias

Martin Kronlund keskimatka

Kisojen jälkeen käytiin maanantaina vähän pitempi karttavaellushenkinen, pohkeita huoltava lenkki, ja sen jälkeen suunnistettua tuli 1-2 kertaa päivässä. Vaikka autossa istumista kertyi melko paljon (ajettiin treenipaikoille useamman kerran n. 1,5 tuntia, ja lähimmillekin kartoille kesti puoli tuntia), oli se aina sen arvoista. Erilaisia, todella haastavia maastoja niin suunnistuksellisesti kuin fyysisestikin! Tuntui, että viikon leiri ei tuolla seudulla kyllä riittänyt vielä mihinkään, vaan noissa maastoissa viihtyisi useamman kerran vielä uudestaankin (vink AngA!). Ja vuorimaisemat ne vaan aina jaksaa ihastuttaa uudestaan ja uudestaan.

Hoyosta näkyi Madridiin

Hoyon väyläsuunnistusreenissä olin aika pihalla monta kertaa ja jouduin turvautumaa normikarttaan, jonka otin varuiks mukaa

Torstaiaamuna näyttiki yllättäen tältä, ja ku lunta tuli koko ajan lisää, vähän alko mietityttää onks mitään järkeä lähtee maastoon

Lehmätki joutu kärvistelee kylmässä

Vikan työviikon tunnelmia

Kulunu viikko hujahti ohi iha hirmusel vauhdilla! Viime viikonloppuna alko kroppa vihdoin osottaa elpymisen merkkejä, ja pääsin taas harjottelun makuun. Lauantaina aamupäivällä tehtii retki Sevillan olympiapuistoo El Alamilloon, jossa juoksin kaks kevytvauhtista puistosprinttireeniä. Mitään kovin kaksisia treenejä ne ei ollu taidollisesti, ku alue ei ollu kovin haastava, ja kartta oli jo vanhentunu kasvillisuus- ja aukeakuvausten osalta, mikä vaikutti aika olennaisesti kaikkeen. Oli kuitenki mukavaa kirmailla lukuisten espanjalaisten perheiden keskellä ja nauttia aurinkoisesta ja kuumasta kelistä. Monilla espanjalaisilla perheillä on tapana mennä piknikille viikonloppuisin (jos on hyvä sää), ja olympiapuisto vaikuttikin olevan melkoisen suosittu kohde. Puistossa näkyi lapsia pelaamassa kuka mitäkin, nuoria pariskuntia kävelyllä, vanhuksia penkeillä juttelemassa, rullaluistelukoulua, ulkoilmasynttäreitä, katujuna, auringonottajia, lenkkeilijöitä jne jne.

Iltapäivällä ajettiin vielä Sevillasta pohjoiseen suunnistamaan maastoon, jossa oli WRE-kisat 2009. El Berrocal tarjosi todella vaativaa suunnistusta taidollisesti ja fyysisesti. Pohja oli niin täynnä mukulakiveä ja puskissa oli niin kovat, taipumattomat oksat, et oli tosi vaikeeta päästä eteenpäin, ainakaa nii et ois pystyny samal lukee viel karttaa. Vaik yritin juosta reippaasti, ei sykkeet noussu oikeen mihinkää, ku vauhti jäi niin alhaseks. Mut oli kyl hienoo! Ja uskomattoman hyvin piti kartta paikkansa, vaik oli 8 vuotta vanha. On tullu törmättyä niin monii kehnoihi karttoihi tääl ollessa, et oli kyl virkistävää suunnistaa hyväl kartalla. Maisemat oli myös kohillaan, mut eipä sitä taas ollu kameraa mukana.

Sunnuntaina läksin vikan hellepäivän kunniaks pitkälle pyörälenkille Camasin luoteispuolelle, ja oli kyl paras pyörälenkki koskaa! Tosi hyvä fiilis, ku vaa polkee menemää, aurinko lämmittää, maisemat on upeet, vastaan tulee hymyileviä, hyväntuulisia lenkkeilijöitä, jotka tervehtii, mihinkää ei satu ja mieles ei pyöri mitää ihmeellisiä ajatuksia. Nautit vaan siitä mitä teet. Toivottavast kerkeen viel noille huudeille treenailee uuestaanki, joko pyöräilee tai sit juoksee.

Tää viikko oli vika työviikko koululla, ja vaik viime viikol oli sellane olo et ei millää jaksais enää, ni yllätyinki siitä, miten helposti ja nopeesti tää viikko meni. Torstaina oliki sit jo myös vähä haikee olo, ku kaikki kyseli et no, tuutko kaipaamaa Sevillaa ja mitäs meinaat nyt sit tehä. Oppilaatki olivat yhtäkkiä kovin huolissaa ja surullisia siitä et mie en niitten kans enää oo ens viikolla. ”Miks siun pitää mennä takas Suomee?”, ”Mikset sie jää tänne meijänkaa?”, ”Etsie tuu enää koskaa koskaa takas?”, ”Mikä siun lempiväri on?” Halailijoita ja käsivarsissa roikkujia riitti iha ruuhkaks asti, mikä oli kyl aika hellyyttävää. :D Sain oppilailta muistoks jättikokosen kortin, joho kaikki oli piirtäny kuvan ja kirjottanu mukavia asioita, ja yks oppilas jopa lahjotti kaikist hienoimman rannenauhansa miulle. Nyt pitäis sit seuraavan parin viikon aikana lukea kakskielisyytee liittyvää kirjallisuutta läpi ja kirjottaa harjotteluraportti, jossa käyn läpi harjottelukokemuksia ja linkitän ne kirjallisuutee.

”Loman” kunniaks lähettii kerää kokemusta vähä toisenlaisista maastoista!

Cercedilla

Kokemuksia kouluruoasta

Tällä viikolla lämpötila on keikkunu 30 asteen tietämillä ja rusketusrajoja on hankittu mm. välituntivalvontojen aikana. Ihanaa ku aamusinki tarkenee ilman toppatakkia koululla! Kroppa ei oo joko vielä palautunu viime viikon reeneistä tai on liian shokissa äkillisen lämpöaallon takia. Joka tapauksessa reenaamaan en oo pystyny, ja sen sijaan aattelinki kirjottaa yhestä mielenkiintosesta kulttuurimatkasta, jonka oon päässy Espanjassa kokemaan - nimittäin kouluruoasta. 

Oppilaiden ruoka-aika on yheltä, ja aikaa syödä on 45 minuuttia. Miun tehtävii kuuluu ruokailun valvominen ja oppilaitten avustaminen. Ruokailutilanteet on edellee kaoottisia, ja miulle kaikist rankimpia hetkiä työpäivän aikana metelin takia. Oppilaat muodostaa jonon ruokalan ulkopuolelle, ja usein siinä joudutaan oottelee tovi jos toinenkin, mikä tietyst aiheuttaa sen, et monta oppilasta ehtii itkeä tirauttaa, koska joku töni ja potki ja huito ja etuili. 1-2 naista on tarjoilemassa ruoan, joka laitetaan tarjottimelle, jossa on kolo kaikille eri ainesosille (vähän niinku jos menee esim. intialaisee ravintolaa syömää ja saa riisin eri kohtaa ku kastikkeen). Ruokailuvälineet yhtee koloo, muki toisee, jälkiruoka kolmantee, kastike neljäntee, keitto viidentee jne. Oppilail on eväshetki ("breakfast") yheltätoista, ja melko massiiviset määrät nälkäsiin suihin uppoaa donitseja, valkosta leipää, suklaapatukoita, keksejä, suklaamuroja, muffinsseja tai vanukasta. Ei siis mikää ihme, ettei ruoka juurikaan lounaalla maistu. Ruokajätteen määrä täl koululla onki ihan älytön jokaikinen päivä, enkä oikeen ymmärrä, miks jokaiselle oppilaalle automaattisesti lastataa tarjottimelle leipäpala ja esim. jälkkärihedelmä, ku ei ne niitä sit kuitenkaa syö. Ruokalassa häärää kaks naista, jotka toimii "ruokapoliiseina", ja vahtii onks oppilaat varmasti maistanu kaikkea ja syöny tarpeeks. Jos oppilas on syöny kaiken, saa vihkoon ja käteen ruksin, mikä tarkottaa sitä, että perjantaina saa jälkkäriks jäätelöä. Ongelma, johon en oo missään suomalaisessa koulussa törmänny, on et oppilaat yrittää parhaan kykynsä mukaan salakuljettaa ruokaa pihalle, ja jatkaa ruokailua siellä. Välkkävalvojana saakin käskyttää oppilaita takas ruokalaan jauhamaan suun tyhjäks. 

Oppilaiden ruokailun jälkee on miun oma ruoka-aika, joka on myös 45 minuuttia (luksusta!). Koska hoidan ruokailuvalvonnan, saan koululta ruoan ilmaiseksi. Aika monta opettajaa on päätyny omiin eväisiin, koska ruoan taso ei useinkaan kovin hääppöinen ole, mutta ite oon halunnu haastaa itteni kokeilee uusia makuja. Espanjalaisissa paikallisissa kouluissa oppilaille ei koulun puolesta tarjota kouluruokaa, vaa koulupäivä loppuu usein kahen maissa, jollon oppilaat menee kotiin syömää. Tää koulu on kuitenki yksityinen ja kansainvälinen, ja vanhemmat maksaa lastensa koulunkäynnistä sekä ruokailusta.

Toimistolta saa kuukauden ruokalistan, jotta osaa vähän varautua, mitä on tiedossa. Välttämättä lista ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ruokalistassa on myös suositukset, mitä päivälliseksi kannattaa syödä

Coditos carbonara con nata y baicon

Calamares fritos con ensalada verde (lechuga, zanahoria, pepino)

Piti olla siis pasta carbonara ja mustekalarenkaita sekä vihreä salaatti, jossa porkkanaa ja kurkkua. Miun maha ku ei oikein vehnää kestä, ilmotin, et syön gluteenittoman vaihtoehon, ja välillä se on sit aika paljo nihkeempi ku gluteenia sisältävä ruoka, kuten tällä kertaa. Mikrotettua pussipastaa ja paistettua mustekalaa, joka maistu ja tuntu kumilta/pahvilta suussa, yh. Tää on ollu yks ikävimmistä, mitä oon täällä joutunu syömää.

Puchero de garbanzos con arroz

Merluza rebozada con rodaja de tomate natural

Mautonta riisi-kikhernekeittoa, mautonta merluzaa (vähän ku seitiä) sekä hirmuannos tomaattiviipaleita

Potaje de alubias

Taquitos de pollo guisados al ajillo

Tomaattipohjaista papukeittoa, jossa myös mm. perunaa ja porkkanaa sekä kanaa. Miust tuntuu oudolta nää ruokayhdistelmät, ja tästäki tuli loppujen lopuks aika hyvää kanakeittoa (Espanjas kana on vaan niin hyvää!)

Crema de verduras

Ternera guisadas a la jardinera con verduras guisadas

Kurpitsasosekeittoa sekä naudanlihakastiketta. On iha loogista, et kastikkeen kanssa tarjotaan keittoa, eikä esim. keitettyjä perunoita, eikös?

Ensalada mixta (lechuga, tomate, atún, maiz, zanahoria, huevo duro)

Fogonero empanado con patatas

Panaderas horneadas

Tonnikalasalaattia, järettömän hyvää perunapaistosta sekä panaderaa (vähän ku seitiä)

Coditos con espárragos verdes

Bacalao horno con tomate frito

Pastaa ja vihreetä parsaa sekä bacalao-kalaa tomaattikastikkeessa. Nää valkoset kalat maistuu miust kaikki ihan samalta... Hyvältä sillon ku on muistettu laittaa mausteita, mut tosi mauttomalta jos ei oo suolaa

Crema de espinacas

Estofado de ternera con patatas

Pinaattikeittoa sekä lihapataa. Oli ihan jees, vaik tykkään kyl suomalaisesta pinaattikeitosta enemmän

Judias verdes salteadas

Fideuá con chocos y almejas

Tarhapapuja sekä fideuá eli paellaa, jossa riisi on korvattu makaronilla - tällä kertaa mustekalalla ja simpukoilla. Elämäni ensimmäistä kertaa tuli maistettua simpukoita! Tykkään tosi paljon kalaruoista, mut muut merenelävät ei oikein kuulu suosikkeihin, ku en oo niitä missään päässy kokeilemaa. Senpä takia vaatiki aika pitkän tsemppauksen, et uskals limasen ja parrakkaan, vaikkakin pienen, simpukan pistää suuhun. Ei se sit loppupeleis kovin pahalta maistunu (vähä niinku ei ravutkaa juuri maistu), mut en kyl voi sanoo et oisin koostumuksesta kovin paljo nauttinu. Ja ku lisänä oli sit viel niitä kumisia mustekalapaloja... Mut kuulemma on aika eri syyä hyvin laitettuja simpukoita, ku tollasia todennäkösesti säilyketölkistä otettuja.

Yleisest ottaen kouluruoka heijastelee andalusialaista ruokakulttuuria: paljon kasviksia, kalaa, mereneläviä ja munakasta. Saa nähä, mitä täs viel kerkee maistella!