maanantai 17. huhtikuuta 2017

Mitä Espanjasta jäi käteen?

Kolme kuukautta Espanjassa. Kannattiko lähteä? Oliko kokemus sellainen kuin etukäteen kuvittelin ja odotin? Lähtisinkö uudestaan? Kannustaisinko muita lähtemään? Kyllä, kyllä ja ei, kyllä ja ehdottomasti. 

Reissu lähti liikkeelle vähän heikoissa merkeissä. Kuukauden sairastelun aikana ehdin miettiä ainakin 20 kertaa joka päivä, että huomenna lähden takaisin kotiin. Ulkomaille muutto vaikutti maailman surkeimmalta ajatukselta, enkä voinut ymmärtää, miten olin sellaisen käsittämättömän päätöksen pystynyt tekemään. Vähitellen alkoi kivoja hetkiä putkahdella päiviin yhä enemmän, ja jossain vaiheessa sitä huomasi, ettei ollut koko päivänä miettinyt Suomeen paluuta ollenkaan. Viimeisten kolmen viikon aikana alkoi yllättäen Suomeen paluu ahdistaa. Oli mukavaa, kun ei tarvinnut käydä koululla, treenasi kesäkeleissä ja söi hyvin. Kaiken kaikkiaan kokemus jäi siis reilusti plussan puolelle. Vannoin muuttojärjestelyjä ennen reissua hoidellessani ja yrittäessäni asettua Espanjaan, että en enää koskaan muuta ulkomaille, mutta kyllähän sitä on taas jo tullut mietiskeltyä kaikenlaisia vaihtoehtoja...

Madridin lentokenttä lähtöpäivän aamuna

Ajattelin eritellä kokemustani vähän eri näkökulmista. (Kuvat ovat matkalta Espanjasta Suomeen)

Mitä opin tulevana opettajana

Kuten kirjoitin harjoitteluraporttiin, ovat kaikki aiemmat opetusharjoittelut olleet rankkoja, mutta samalla antoisia ja opettavaisia. Tämä harjoittelu oli kuitenkin selkeästi kaikista rankin. Samalla kertaa opetti se myös kaikista eniten. Uuteen työhön kiinni pääseminen oli todella hankalaa ja energiaa vievää. (Kahdella) vieraalla kielellä kommunikointi, opettajien ja oppilaiden nimien opettelu, uuden koulujärjestelmän ymmärtäminen, koulun säännöistä perille pääseminen, melun sietäminen, kylmään ja kosteaan lämpötilaan tottuminen, kyytien jokapäiväinen selvittäminen ja ylipäätään työn tekeminen pitkän opiskeluajan jälkeen aiheuttivat sen, että olin joka päivä töiden päätyttyä todella väsynyt. Aivoissa surisi, ja teki mieli kömpiä peiton alle piiloon maailmalta. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Koin itseni epäonnistujaksi, kun en olisi millään jaksanut työpäivän jälkeen lähteä lenkille, tehdä ruokaa, tai jos kommunikointi suomeksikin tuntui liian vaikealta, saati perheen kanssa espanjaksi. Työntekijän näkökulmasta olin oikeastaan huojentunut, kun sairastuin, enkä voinut mennä töihin. Sain ikään kuin aloittaa koko prosessin uudelleen hitaampaan tahtiin.

Pikkuhiljaa aloin kokea onnistumisen kokemuksia työnteon lomassa. Oli sanoinkuvaamattoman hienoa, kun pystyi käymään kokonaisen keskustelun opettajien kanssa englanniksi ja tajusi heidän murteella kerrottuja vitsejä. Olin ihan fiiliksissä, kun liikuntatunnilla oppilas yritti yrittämästä päästyään pomputtaa tennispalloa mailan avulla, viimein onnistui ja hymy levisi korviin asti. Olin todella ylpeä itsestäni, kun olin monta päivää tarkkaillut opettamani pienryhmän oppilaitten matikan taitoja, pohtinut heidän taitotasoaan ja lopulta suunnitellut tehtävän, joka selkeästi vastasi juuri heidän sen hetkistä tasoaan. Oppilaitten onnistumisen riemu siirtyi suoraan itseeni. Tunsin löytäneeni paikkani koulyhteisössä, kun tuntematon kolmosluokkalainen poika kutsui välitunnilla minua nimeltä selvittämään riitatilannetta, ja pieni ykkösluokkalainen lähestyi itkua tuhertaen minua vakiopettajan sijaan. Tunsin osaavani hallita ryhmää, kun vitosluokkalaiset opettivat opettamalleni luokalle tanssin, ja kun heidän opettajansa tuli tunnin jälkeen kysymään, miten näin eläväisten lasten kanssa oikein selviää. Miun mielestä oppilaat oli varsin hyvin käyttäytyny sillä tunnilla. :D 




Ruotsissa opiskellessani asetuin itse maahanmuuttajaopiskelijan asemaan, joka joutui opiskelemaan vieraalla kielellä. Nyt pääsin tarkkailemaan, ohjaamaan ja opettamaan kaksikielisiä/englanti toisenä kielenä -oppilaita (en nyt jaksa sen syvemmin lähteä avaamaan tota käsiteviidakkoa). Opin, mitkä asiat ovat heille vaikeita kielen takia, missä asioissa he tarvitsevat ohjausta, ja minkälaista ohjauksen pitäisi olla, miten opetetaan kielitietoisesti, ja miten lapsen varmuus kaikessa tekemisessä lisääntyy sen myötä, kun hän uskaltautuu käyttämään vierasta kieltä yhä enemmän ja enemmän. Gradussani tutkin kielitietoista opetusta, ja oli todella jännittävää päästä kokemaan sitä käytännössä. Ohjaavalla opettajalla oli todella monta käytännön keinoa häiriökäyttäytymiseen, palautteen antamiseen ja oppilaiden huomioimiseen, joista varmasti osa tulee käyttöön omassa luokassanikin, jos minulla joskus sellainen on. 

Englannin kielen kirjallinen taitoni on aina ollut ihan hyvällä tasolla. Tämän reissun aikana jouduin puhumaan niin paljon, etten enää ehtinyt koko ajan miettiä sitä, miltä kuulostan. Koenkin puhuvani englantia paljon rohkeammin ja sujuvammin kuin aiemmin (ainakin vielä tällä hetkellä). Koin myös olevani etuoikeutettu päästessäni näkemään englannin kielen äänteiden opettamista. Opettajien kanssa käydyt keskustelut lounastunneilla ja automatkoilla suomalaisen, espanjalaisen ja englantilaisen koulujärjestelmän ja kielten erilaisuudesta olivat eräitä päivien mielenkiintoisimmista hetkistä ja saivat minut muistamaan, että kieli ja kulttuuri todella ovat asioita, jotka minua kiehtovat, ja joiden parissa voisin haluta tulevaisuudessa työskennellä.




Mitä opin urheilijana

Urheilijan näkökulmasta takana on jälleen kerran repaleinen harjoituskausi ja joudun lähtemään kisakauteen vain osittain valmistautuneena. Tärkein oppi minkä sain, ja minkä luulin oppineeni jo monet kerrat aiemmin, oli, että kaikki vaikuttaa urheiluun, ja kokonaisrasitus on otettava huomioon. Edelleen minun on todella vaikeaa tunnistaa tilanteita, joissa rasitus menee sietokykyni yli. En tiedä, olisiko tammikuun sairastuminen ollut loppujen lopuksi estettävissä, mutta tulevaisuudessa osaan toivottavasti toimia fiksummin vastaavissa tilanteissa, ja ainakin suunnitella aikataulut vähän väljemmiksi. Herkkänä ja huolehtivana ihmisenä on tunnemyrskyssä välillä hankalaa edetä kompuroimatta ja kaatumatta. 




Suomessa olisin varmasti pystynyt tekemään harjoittelun niin, että se sopii paremmin yhteen urheilun kanssa. Päivät ja myös harjoittelun kokonaiskesto olisivat olleet lyhyemmät, ei olisi tarvinnut kuluttaa kaikkea energiaa toisen kielen avulla kommunikointiin jne jne. Kuitenkin pääsin nyt harjoittelemaan olosuhteissa, joita ei Suomesta talvella löydy. Ja tuli myös testattua, miten sitä jaksaa treenata täyden työpäivän jälkeen.. Aiempina talvina korkeintaan pari viikkoa etelässä leireilleenä halusin kokeilla, millaista on olla pitempi ajanjakso lämpimässä. Yhtään askelta ei tarvinnut ottaa liukkailla, yhtään kertaa ei tarvinnut tahkota spinning-pyörällä tai juoksumatolla seinää tuijottaen. Vaikka lähimmät maastot eivät olleet kovin lähellä, eivätkä ne olleet kovin kummoisia, tuli kuitenkin suunnistettua enemmän kuin yhtenäkään aiempana talvena, eikä tarvinnut miettiä, paleltuvatko akillekset lumihangessa tarpoessa. Tuli harjoiteltua uusia maastotyyppejä niin Portugalissa kuin Madridin huudeilla, ja lisäksi tuli treenattua nopeaa dyynimaastoa Huelvan ja Barbaten suunnilla, unohtamatta monta hyvää kaupunkisprinttiä. 

Tykkään hiihdosta, ja tänä talvena hiihtokilometrejä ei joulun jälkeen kertynyt lainkaan, mikä tekee tästä talvesta erilaisen. Pitkät lenkit ja palauttavat lenkit tuli tehtyä maastopyörällä. Vaikka pyörällä pääsi käymään mielenkiintoisissa paikoissa, joihin oli juosten liian pitkä matka, ei pyöräily silti sytytä hiihdon tavoin. En tiedä oliko lihasten ja harjoittelun kannalta yleensä eroa harjoitusmuodon vaihtumisella - kai sen tässä kesän kuluessa rupeaa huomaamaan, tuliko tehtyä oikeita asioita. Joka tapauksessa oli virkistävää päästä uusiin reeniolosuhteisiin ja -maisemiin.




Mitä opin ihmisenä

Vaikka koen olevani kärsivällinen luonteeltani, oli kärsivällisyyteni koetuksella monen monta kertaa kevään aikana niin koululla kuin asioita hoitaessa ulkopuolella. Lisäksi tuli oikeastaan käsiteltyä koko tunnekirjo laidasta laitaan alkaen epävarmuudesta, -toivosta ja -uskosta päättyen iloon, tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen. Tunne siitä, että selviän alkuun mahdottomiltakin vaikuttavista tilanteista, vahvistui. Pääsin käymään paikoissa, joissa en muuten varmasti olisi koskaan tullut käyneeksi. Tutustuin ihmisiin, joita en välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Opin todella paljon espanjalaisesta ja brittiläisestä kulttuurista. Iso kiitos Manololle ja Marilolle, jotka jakoivat kotinsa, mutta myös kaiken mahdollisen avun, jota he pystyivät antamaan. Heidän kanssaan tuli käytyä välillä tuntienkin mittaisia keskusteluja milloin mistäkin.

Nyt on katse suunnattu kohti suomalaisten maastojen tarjoamia haasteita! Kotimaisen kisakauden avaus osoitti, että aika paljon riittää vielä tehtävää, että suoritus, vauhti ja sijoitus tyydyttäisivät.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kulttuurieroja #2

Näitä kulttuurieroja alkoikin kertyä aika pitkä lista, joten päätin jakaa listauksen kahteen eri tekstiin. Tässä siis joitakin lisää! Itse asiassa tajusin tässä myös, että ei näistä taida monetkaan liittyä kulttuuriin mitenkään, mutta väliäkö tuolla otsikolla on...

Liikenne ja -käyttäytyminen

Espanjassa ihmisiä on hiukan enemmän kuin Suomessa, ja autojakin on aika paljon enemmän. Olen joka kerta Espanjaan mennessäni ollut aluksi kauhuissani liikenteestä, mutta tottunut siihen lopulta. Suomessa varsinkin isoimpien kaupunkien ulkopuolella tottuu helposti ajamaan ylhäisessä yksinäisyydessä, tiet ovat todella leveitä ja hyvässä kunnossa, nopeusrajoitukset ovat alhaiset.. Vaikka Espanjassa monet tuntuvat tykkäävän kaasuttamisesta ja nopeista kiihdytyksistä, liikenteessä ollaan kuitenkin kohteliaita. Lähes joka kerta autot pysähtyvät suojatien eteen päästämään jalankulkijan. Todella kapeilla kaduilla ajaminen vaatii jonkin verran totuttelua sekä pakottaa antamaan tilaa muille kuskeille. Monissa kaupungeissa teissä on niin kapeita kohtia, että on vain yhdelle autolle tilaa kerrallaan. Todella yleistä on myös vain pysäköidä auto, jättää hätävilkut päälle, ja lähteä esimerkiksi aamukahville läheiseen kahvilaan. Pysäköiminen onkin aivan oma lukunsa. Autoja jätetään mihin sattuu, ja koska esimerkiksi Sevillan keskustan alueella on pula parkkipaikoista, survotaan autoja sellaisiinkin väleihin, mihin auto ei normaalisti mahtuisi. Mitä se nyt haittaa, jos viereisestä autosta putoaa sivupeili pois?

Erään kerran todistimme tapahtumaa, jossa mies oli lähdössä taskuparkista pois peruuttamalla keskelle tietä. Samalla takaa tuli auto, joka tööttäsi (Espanjassa harrastetaan tööttäilyä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa), koska sen reitti oli tukossa peruuttavan auton takia. Suomessa olisi mulkoiltu puolin ja toisin, puitu mahdollisesti nyrkkiä, että mitä ihmettä siihen peruutat, aja takaisin. Tuolla tilanne ratkesi niin, että molemmat rullasivat ikkunat alas, ja peruuttava kuski pyyteli hetken anteeksi. Sen jälkeen alkoikin juttu luistaa, ja rupatellessa meni hyvä tovi. Loppujen lopuksi vaikutti siltä, että molemmat olivat tyytyväisiä, että näin oli päässyt tapahtumaan, koska erkaantuivat nauraen kukin omiin suuntiinsa. 

Lisäksi lukuisat töyssyt ja kiertoliittymät kävivät vähän turhankin tutuiksi. Esimerkiksi Ginesistä Mairena del Aljarafeen, vajaan 6 kilometrin matkaan, sisältyi 14 kiertoliittymää. Teiden kunto vaihteli myös todella paljon. Moottoritiet ovat yleisesti ottaen melko hyvässä kunnossa, jotkut jopa todella hyvässä kunnossa. Sen sijaan esimerkiksi hiekkatiet olivat välillä ihan hyviä ajaa, ja välillä niin kuoppaisia ja hankalia, että kävellenkin olisi edennyt nopeammin.

Ruoka ja -kulttuuri

Auringon ja lämmön lisäksi miun mielestä parhaita puolia Espanjassa on ruoka ja ruokakulttuuri. Kun Suomessakin kerkeäisi aina lounastaa pari tuntia, oikeasti istua alas ja nauttia! Ihastuin ikihyviksi tapas-konseptiin. Usein ravintolassa iskee annoskateus, kun näkee toisten tilaamat annokset, ja vaikka oma annos olisi hyvä, harmittaa siitä huolimatta, ettei pääse maistamaan muita annoksia. Juuri tuossa mielessä tapas-ravintolat ovat erittäin fiksu keksintö, sillä niissä pääsee maistelemaan vähän kaikkea. Ja jos joku ruoka on erityisen mieleen, voi sitä aina tilata lisää.

Hyvän mielen saa ravintoloiden lisäksi ruokakaupoista. Vaikka Espanjankin hintataso on pikkuhiljaa alkanut nousta, ei se ole vielä lähelläkään Pohjoismaiden tasoa. Lihatiskin ja heviosaston huokeat hinnat saavat aikaan sen, että kerrankin jääkaappi pursuaa vihanneksia, hedelmiä ja juureksia. Opiskelijanakaan ei tarvitse tehdä kompromissiratkaisuja hurjien kilohintojen takia, vaan voi ostaa juuri niin tuoretta kuin haluaa. Erityisen maukkaita ovat mm. appelsiinit, mandariinit, paprikat (ja minkä kokoisia!!), parsakaali, kukkakaali, sipuli, porkkana ja rooman salaatti (pitkä kuljetus Suomeen pilaa tuotteet, koska ei ne maistu samalta täällä) sekä kana.

Espanja on tunnettu viineistään, oliiviöljystään, juustoistaan ja makkaroistaan. Ennen en tiennyt hyvää punaviiniä olevan olemassakaan, nyt olen maistanut useita. Juustoja tuli maisteltua jo lähes kyllästymiseen asti: manchegoa lehmän-, lampaan- ja vuohenmaidosta, queso frescoa eli kotijuuston kaltaista mietoa valkoista juustoa, mozzarellaa... Tulipa syötyä myös parasta porsaanlihaa, mitä olen koskaan syönyt (cerdo ibérico).


Aamupuuro :)

Suunnistus

Suurin osa suunnistusmaastoista Sevillan ympäristössä tai esimerkiksi Huelvan ja Barbaten ympäristössä on todella tasaista. Pohja on ruohon tai neulasten peittämää hienoa hiekkaa, jota on treenin jälkeen varpaanvälit ja kengät täynnä. Suunnistus perustuu käyrämuotojen lukemiseen ja havaitsemiseen maastosta, ja useinkaan muodot eivät ole kovinkaan selkeitä, vaan esimerkiksi apukäyräkumpareen joutuu joskus todella kuvittelemaan maastoon, niin matala se on. Lisäksi suunta on tärkeä varsinkin kun ylitetään tyhjiä alueita. Oman lisämausteensa tuo kasvillisuus. Yleisesti ottaen maasto on todella avaraa mäntymetsää, mutta eritasoisia vihreitä alueita löytyy. Tuli opittua melko nopeasti, että vihreälle viivoitukselle ei kannata mennä, jos kiertäminen on mahdollista. Maassa on tuolloin piikkipuskaa, joko joka pistelee todella ikävästi tai sen lisäksi vielä kietoutuu nilkkojen ympärille ja tekee eteenpäin liikkumisesta todella vaivalloista. Maasto on siis hyvin erilaista suomalaisiin verrattuna.

Luukutusmaastoa
Ja piikkipuskaa

Espanjalaisiin mäntymetsiin liittyy myös olennaisena osana toukat ja niiden aiheuttama kutina. Männyissä elää männynkulkukehrääjiä eli tuomenkehrääjäkoin kaltaisia karvamatoja. Ne muodostavat seittipussin, jossa ne kasvavat, ja lähtevät sitten jossakin kohtaa jonossa maahan koteloitumaan. Toukkia voi havaita useiden metrien pituisissa jonomuodostelmissa esimerkiksi poluilla. Toukat puolustautuvat kohtaamaansa vaaraa kohtaan ampumalla karvojaan, jotka lentävät useiden metrien päähän. Niitä ei tunne, mutta ne lävistävät ihon, ja aiheuttavat pieniä paukamia sekä aivan järkyttävää kutinaa. Kutinaa ei yleensä tunnu vielä samana iltana vaan vasta seuraavana, ja se on pahimmillaan silloin, kun hikoilee. Antihistamiinit auttavat jonkin verran, mutta siedätyshoidon takia en niitä voinut napsia, ja tänä keväänä kutina olikin useaan otteeseen rajumpi kuin koskaan aiemmin. Pahimpina aikoina tuli herättyä joka yö sairaalloiseen kutinaan, joka helpottui vasta, kun suihkutti jaloille jääkylmää vettä. Vaikka aikuiselle toukat eivät aiheuta hengenvaaraa, kannattaa niitä vältellä, jos mahdollista (eli joo, kannattaa käydä joka päivä toukkamaastossa suunnistamassa!). Lapsille ja esimerkiksi koirille toukat voivat sen sijaan aiheuttaa todella vaarallisen allergisen reaktion. Kouluretkellä piknikille pysähtyessämme löytyi yhden retkipöydän läheisyydestä toukka, ja saman tien vaihdoimme paikkaa, eli Espanjassa oikeasti varotaan noita otuksia. Toukista löytyy englanniksi lisää infoa täältä





Hygienia

Taisin jo heti alkuaikoina avautua espanjalaisesta hygieniatasosta, joka ei ollut ihan sitä, mihin suomalaisena oli tottunut. Juustojen ja lihojen säilytys pöydällä vähän säikäytti, samoin kuin se, että valmistetut ruoat saatettiin jättää vuorokaudeksi pöydälle, ennen kuin ne siirrettiin jääkaappiin. Suomessa kuitenkin varoitellaan jatkuvasti siitä kylmäketjun katkeamisesta... Koululla kukaan lapsista ja opettajistakin vain harvat pesivät kädet vessassakäynnin. Toisaalta joissain asioissa oltiin todella hygienisiä: ruokakaupoissa oli hedelmäosastoilla muovikäsineet, jottei hedelmiin koskettaisi paljain sormin.

Andalusian murre

Sain kuulla useaan kertaan, että jos opin puhumaan ja ymmärtämään espanjaa Andalusiassa, osaan sen sen jälkeen myös kaikkialla muualla Espanjassa. Andalusian murre on vaikea. Ässää ei yleensä äännetä, jolloin esimerkiksi "buenos días" ääntyykin "bueno día" ja Espartinas, jossa asuimme, lausuttiin "Eppartina". Voi kuulostaa mitättömältä, mutta vaikuttaa yllättävän paljon siihen, miltä kieli kuulostaa. 

Katunäkymä

Espanjassa kaupungit on rakennettu tiiviisti, ja kadut talojen väleissä ovat todella kapeita. Katuja reunustavat appelsiini- ja oliivipuut. Myös joitakin korkeita sypressejä näkyy siellä täällä. Talot ovat kivestä ja pihat on aidattu korkein aidoin, muurein tai pensain. Varsinkin Andalusiassa ikkunoissa on lähes poikkeuksetta rautaiset kalterit ja talojen seinustoilla näkyy ilmalämpöpumppuja. Talviaikaan voi haistaa savun hajun, kun ihmiset pitävät takoissa tulta. Kaduilla näkyy vanhuksia seisoskelemassa yksin, kaksin tai pienissä ryhmissä ihan vain ihmettelemässä maailman menoa ja katselemassa, mitä naapurit puuhailevat. Niin kaupunkien keskustoissa kuin teiden varsilla sekä puistoissa näkyy melko paljon alttareita ja ristejä: katolisuus näkyy katukuvassa.

Matkustaminen Espanjan sisällä

Espanjassa kannattaa matkustaa junalla. Oman kokemukseni mukaan junat pysyvät hyvin aikatauluissa ja ovat siistejä. Varsinkin luotijuna, jolla 600 kilometrin matka Sevillasta Madridiin taittui 2,5 tunnissa oli tosi miellyttävä tapa matkustaa, vaikkei ihan ilmaista olekaan. Sen sijaan bussilla matkustaminen on todella halpaa (Sevillasta Málagaan olisi päässyt 5 eurolla). Miinuspuolena on se, että aikatauluihin ei voi luottaa ollenkaan. Paikallisliikenteenkin bussit voivat olla puoli tuntia myöhässä, eivätkä välttämättä tule koskaan. 

Luotijuna AVE eli Alta Velocidad Española
Kulttuuritapahtumat

Harmittaa, että tuli lähdettyä Espanjasta pois juuri ennen Semana santaa eli pääsiäisviikkoa, jolloin Sevilla on täpötäynnä turisteja, jotka ovat tulleet seuraamaan ja osallistumaan karnevaalikulkueisiin ja pääsiäisjuhlintaan. Toukokuussa Sevillassa juhlitaan Feriaa, jota kaikki opettajat hehkuttivat kovasti, ja olivat pahoillaan, etten sitä pääse kokemaan. Jalkapallon suosio näkyy tapas-baarien määrässä, joissa on iso screeni jalkapallomatsien seuraamista varten. Koulunkin oppilaista monet tuntuivat olevan todellisia jalkapallofaneja. Ihmeteltiin, kun Espartinasissa kuului usein kova pamaus. Jossain vaiheessa selvisi, että ihmiset ampuvat raketteja esimerkiksi jalkapallomatsin voiton kunniaksi tai ihan vain pelin päättymisen takia tai jos ovat muuten juhlatuulella. Kuulemma kyseistä tapaa ei viereisissä kunnissa ollut, eivätkä paikalliset ymmärrettävästi tavasta kovin hyvillään olleet. Ei tullut myöskään käytyä yhdessäkään härkätaistelussa, vaikka härkätaisteluareena lähes joka kaupungista löytyi. Ei sinne kyllä hinkua ollutkaan. 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kulttuurieroja

Espanjassa olon aikana vastaan tuli asioita ja tilanteita, joista monet ihmetyttivät kerta toisensa jälkeen. Näistä asioista muodostui miun kokemus siitä, millainen on Espanja ja erityisesti Sevillan ympäristö, ja miten se eroaa kulttuuriltaan esimerkiksi Suomesta.

Koirat, kanat, kukot

On lemmikkikoiraa, vahtikoiraa, kulkukoiraa, paimenkoiraa, lammaskoiraa, räksyttäviä piskejä, söpöjä pikkuhauveleita... Lähes jokaisesta taloudesta löytyy vähintään yksi koira. Koiria tulee vastaan joka kerta kun kävelet kadulla. Koiria tulee vastaan joka kerta kun käyt lenkillä. Kerran tuli lenkillä vastaan mies 11 vinttikoiran kanssa! Espanjassa koiria ei tarvitse pitää kytkettynä muuten kuin kaupungissa (ja asutusalueellakin kai vain siksi ettei ne jäisi auton alle). Koirien haukuntaa kuulee koko ajan, päivisin ja öisin, ja jos ohi menee esim. hälytysajoneuvo, alkaa ihan älytön ulvonta-haukuntakonsertti, johon yhtyvät kaikki naapuruston koirat. Meidän oma koira oli aluksi todellinen murheenkryyni, eikä millään halunnut toivottaa meitä tervetulleeksi reviirilleen. Madridin reissun aikana jotain kuitenkin tapahtui, ja sieltä palattuamme oli koira kuin uudesti syntynyt ja jatkuvasti vaatimassa rapsutteluja ja paijailuja.

Koirien lisäksi monesta pihapiiristä (tai esim. talon alakerrasta tai autokatoksesta) löytyy kanoja ja/tai kukkoja. Kukon kieunta kuuluukin espanjalaiseen äänimaailmaan yhtä vankasti kuin koirien haukunta.

Chula, jota kaikesta huolimatta kyl tulee ikävä

Aurinko

Mietin kevättalven aikana monta kertaa sateisten ja kylmien päivien aikana, että jos Espanjassa ei olisi aurinkoa, ei siellä varmaan asuisi kukaan (itse en ainakaan). Auringon takia ihmiset muuttavat Pohjoismaista Espanjaan asumaan. Auringon takia ihmiset lähtevät lomalle Espanjaan. Vaikka tammikuussa lämpötilat ei juuri huidelleet 16 asteen yläpuolella, aurinko lämmitti jo niin paljon, että T-paidassa tarkeni juosta. Mitä pitemmälle kevät eteni, sitä paahtavammaksi aurinko kävi. Kesällä varsinkin Sevillassa on kuulemma epämiellyttävän kuumaa, ja +40 asteen lämpötilat ovat tavallisia. Tuntui, että aurinko vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki on riippuvaista auringosta. Valolla ja lämmöllä on uskomaton vaikutus mielialaan ja jaksamiseen. Ei ihme, että espanjalaiset vaikuttivat niin iloisilta ja ulospäin suuntautuneilta, kun heille tarjoillaan niin paljon valoa talvenkin aikana. Aina aamuisin muistui mieleen, että tässä eletään kuitenkin vielä talvea. Öiksi lämpötila laskikin tammikuussa nollan tuntumaan.  Lähes 20 asteen muutos lämpötilassa päivän aikana teki pukeutumisesta todella haastavaa.

Keskustelukulttuuri

Espanjalaiset ovat (mitenkään yleistämättä..) puheliaita, sosiaalisia ja ulospäin suuntautuneita. Ventovieraiden kanssa jutellaan julkisissa ja tuttujen ja ystävien kanssa jäädään rupattelemaan toviksi jos toiseksikin. Tavallista on tutun tullessa tiellä vastaan pysäyttää auto ja tukkia muu koko liikenne. Minkä tahansa asian hoitaminen puhelimessa kestää iäisyyden, kun puhuttavaa riittää. Suomalaiseen keskustelukulttuuriin tottuneena keskustelu espanjalaisten kesken on myös melko äänekästä, ja tunteet välittyvät herkemmin myös kieltä ymmärtämättömälle eleiden ja äänenpainojen myötä.

Yhteisöllisyys

Espanjassa on perhekeskeinen kulttuuri, ja esimerkiksi nuoret muuttavat omilleen paljon myöhemmin kuin Suomessa (kolmekymppisenä vanhempien hoteissa asustelu ei ole mitenkään tavatonta). Päivällinen syödään usein perheen kanssa yhdessä, ja siihen käytetään aikaa. Kuulin myös erään espanjalaisen opettajan todella päivitelleen englantilaisen opettajan kerrottua harkitsevansa äitinsä sijoittamista vanhainkotiin. Espanjassa lasten tehtävä on huolehtia vanhemmistaan heidän tullessa vanhaan ikään, eikä vanhainkoti tule kysymykseenkään. Yhteisöllisyyden huomasi  myös suunnistustreeneissä ja -kilpailuissa käydessä. Espanjalaiset levittivät kisan jälkeen retkipöydän ja -tuolit ja rupesivat piknikille. AOM:issä järjestettiin paella partyt kisan jälkeen, ja kuulemma Sevillan seudun suunnistustreeneihin kuuluu olennaisena osana yhteisesti nautittu lounas treenin jälkeen.

Byrokratia

Koululla työskentelevien, Englannista muuttaneiden opettajien kanssa keskustellessa muistutin itseäni siitä, etten koskaan muuttaisi Espanjaan pysyvästi asumaan. Maahanmuuttoon liittyvä byrokratia vaikutti järjettömän hankalalta ja aikaa vievältä prosessilta. Ensin käyt yhdessä kaupungissa yhdessä virastossa, jossa jonotat pari kolme tuntia, sen jälkeen menet seuraavaan virastoon ja jonotat siellä pari kolme tuntia. Välttämättä et saa edes asiaa hoidetuksi, kun sinut voidaan passittaa takaisin virastoon, jossa jo kävit aiemmin. Mitään ei hoideta sähköisesti, asiat saa hoidetuksi vain espanjan kielellä ja ohjeita asioiden hoitamiseen on vaikeaa löytää, sillä virkailijat eivät välttämättä itsekään tiedä, mitä tekevät. Isäntäperheemme avautui siitä, kuinka hankalaa oman yrityksen perustaminen Espanjassa on, kun joutuu erilaisia lupia hakemaan kaupunginhallitukselta ja miljoonista eri paikoista.

Mañana, mañana...

Se kuuluisa espanjalainen mañana mañana -asenne tuli joissakin asioissa esiin. Espanjassa otetaan siis vähän iisimmin ja stressittömämmin, ja asioiden hoitamisella ei ole tulenpalavaa kiirettä, kuten Suomessa usein on. Ensimmäisen kerran pääsin kokemaan mañana-kulttuuria jo harjoittelupaikkaa hakiessa. Olimme sopineet rehtorin kanssa skype-puhelun ajankohdaksi ilta 9, ja vähän 11 jälkeen muutaman muistutussähköpostin lähetettyäni tuli vastaus: "Kävisikö nyt?" Koululla oli turhauttavaa asioida sihteerin kanssa, kun pelkästään ruokalipun hakemiseen meni aina vähintään vartin verran. Käyttämästämme perheen kakkosautosta hajosi turvavyö joskus helmikuun alussa (vyö ei kelautunut enää takaisin). Asia otettiin puheeksi useampaan otteeseen, ja vyö luvattiin korjauttaa, mutta sitä ei vaan koskaan tapahtunut, ja tehtiinkin vyöhön sitten solmu paremman puutteessa.

Stressittömyyteen (tää voi kyllä myös johtua ihan jostain muusta syystä) liittyivät myös keskeneräisiksi jääneet projektit. Useita taloja oli rakennettu lähes valmiiksi, ja sitten vain jätetty tyhjiksi. Joillekin tonteille oli vain pystytetty kivijalka, kantavat pylväät sekä kiviset portaat, ja sitten rakentaminen oli jäänyt kesken. Useissa paikoissa oli myös rakennettu tie, joka loppui kuin seinään keskelle ei mitään. Espartinasista löytyi myös pätkä uutta moottoritietä, joka ei johtanut mihinkään ja loppui ihan yks kaks.

Jos tosta jatkuis ees vaikka joku kärrypolku, mut kun ei mitään..


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Vika viikko Espanjassa ja paluu Suomeen

Niin sitä vaan tupsahdettiin takas Suomeen. Tai no, kyllähän sitä aika moneen otteeseen joutui matkalaukkuja kantamaan ja raahaamaan Espartinasin ja Sevillan välillä, Madridin lentokentän ympäristössä sekä Helsinki-Vantaalta Haminaan julkisilla matkatessa, eli toisaalta matka kesti melko pitkään. Matkan aikana olin niin väsynyt, etten oikein jaksanut ajatella mitään. Kaakkois-Suomeen päästyäni ja sateen alettua alkoi paluun aiheuttama kulttuurishokki iskeä. Ensin melko konkreettisesti havaittavilla asioilla: onpa kylmää, onpa ankeaa, väritöntä, harmaata, elotonta, talvista.. Ihmiset näyttää tympeiltä ja näprää omia puhelimiaan.. Appelsiinipussin kyljessä lukee espanjalaisia appelsiineja, mutta maku ja aromit on jätetty Espanjaan, ja tänne on kuljetettu vaan ulkoisesti appelsiinilta näyttäviä hedelmiä.. Teki mieli kääntyä samantien ympäri, ja lähteä takaisin. Parin unettoman yön jälkeen paluushokki on alkanut syventyä identiteettikriiseilyksi. Mitäs nyt? Mitä haluan elämältä? Missä olen syksyllä? Opinko reissussa mitään, muutuinko ihmisenä? Oliko tarvetta oppia, oliko tarvetta muuttua? 

Kuten niin monissa tilanteissa aiemmin tälläkin kertaa ahdistukseen ja sopeutumiseen auttoi se, kun pääsi mettään. Onpa postiosoite mikä tahansa, luonto pysyy aina tietyllä tapaa samanlaisena. Metsässä ei ole odotuksia, paineita, epävarmuutta tulevasta, hankalia ajatuksia, stressiä. On vain luonnon omia elementtejä, jotka kaikki pelaavat täydellisesti yhteen: tuulessa hiljalleen huojuvat ja huokailevat puut, oksien lomasta varovaisesti visertävät linnut, jykevänä paikoillaan seisovat kivenjärkäleet ja jyrkänteet... Sitä vaan kulkee hiljalleen eteenpäin, ja jossain vaiheessa huomaa, että ahdistavat ajatukset on jääneet johonkin. On niin paljon ihmeteltävää ympärillä, ettei muille ajatuksille ole enää sijaa.


Sopeutumiseen on auttanut myös Espanjasta tuomani manchego-juusto sekä se, että on vanhemmille päässyt tarinoimaan reissussa koetusta ja nähdystä. Ajattelin vielä käydä läpi viimeisen viikon tapahtumia täällä, ja purkaa sitä kautta Espanja-ikävää.

Muutama päivä Madridin reissun jälkeen lähettiin omalle etelän leirille Barbateen. Vielä Madridissa ollessani olin todella innoissani fyysisesti (ja taidollisestikin) niin paljon helpommissa maastoissa suunnistamisesta, joissa pääsisi juoksemaan kovaa, eikä juuri tarvitse jalkoja nostaa. Tulikin melkoisena yllätyksenä, kun ensimmäiselle reenikartalle ajettiin, että ei olisi kiinnostanut yhtään lähteä suunnistamaan. Kuivan hiekan haju pöllähti nenään ja samainen hiekka pyöri jalkojen alla vieden juoksua lähinnä taaksepäin. Piikkiköynnökset kiertyivät nilkkojen ympärille ja saivat kompastelemaan, hengitys ei kulkenut ja elimistö ei osannut toimia +20 lämpötilassa. Kaiken lisäksi maasto ei tuntunut tarjoavan riittävästi haasteita: suuntaat kompassin, katselet vihreitten, keltaisten, suppien ja kumpareitten perään. Välillä jokin kohde erottuu ihan hyvin, useimmiten kohteet ovat epäselviä, eivätkä pidä paikkaansa, sillä karttoja ei ole päivitetty. Kuten arvata saattaa, ensimmäisestä treenistä ei tullut yhtään mitään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun koetin eksymisen jälkeen korjata itseni takaisin kartalle tien avulla, jota ei ollutkaan kartalla, olin valmis ajamaan suoraan takaisin Sevillaan. 




Illalla ei olisi huvittanut yhtään lähteä uudestaan suunnistamaan, varsinkin kun tiedossa oli maasto, jossa olin jo edellisenä keväänä pummaillut kaikkien maailman suunnistajien edestä circle-o-treenin muodossa. Jotain kummallista kuitenkin tapahtui. Mietin ennen reenii et viitinkö lähtä ollenkaa, ku oli jotenki nii raihnanen olo, mut nähtäväst pikkupäikkärit autto, ja yllättäen juoksu ei tuntunukkaa kovin pahalta. Lisäks läsnä oli kummallinen hallinnan tunne: suunnistus tuntu tosi helpolta, osasin nostaa katsetta, osasin havainnoida kohteita, välil saatto ajatukset lähtä harhailee, mut sain ne heti palautettuu takas siihe mitä odotin näkeväni seuraavaks. TÄLTÄKS SEN KUULUIS TUNTUU? :O :D Ote on suoraan harkkapäiväkirjasta. Tuon kyseisen reenin jälkeen reenit alkoi sujua paljon paremmin, ja vaikka virheitä edelleen tuli jonkin verran jokaisessa reenissä, ja juoksu tuntui raskaalta, olin kuitenkin löytänyt taas ilon suunnistamiseen.

Perjantaina pidettiin välipäivää maastosta, ja tehtiin kaksi sprinttitreeniä: toinen Conil de la Fronterassa ja toinen Vejer de la Fronterassa, jotka molemmat saa aina hymyn huulille, varsinkin lämpimällä ja aurinkoisella säällä. Todella nättejä, valkoisiksi maalattuja andalusialaisia kaupunkeja, joista Conil kohoaa meren rannalle ja Vejer 200 metrin korkeuteen jyrkkäreunaisen kukkulan päälle. Molemmat kaupungit ovat käymisen arvoisia paikkoja, vaikka ei suunnistusta harrastaisikaan. Vejer on yksi Espanjan kauneimmista kaupungeista myös kauneimpia kaupunkeja listaavan yhdistyksen mukaan. Tarvitsen ehkä vielä muutaman harjoituskerran, ennen kuin onnistun sprinttaamaan sujuvasti kovaa vauhtia ylläpitäen noissa maastoissa...

Conil de la Frontera







Vejer de la Frontera





Lauantai-iltapäivänä ajeltiin El Lentiscaliin, jossa aiemmin talvella osallistuttiin Andalucía O-Meetingin pitkän matkan kilpailuun, ja joka oli varsinainen storm-o olosuhteidensa puolesta. Maasto oli jäänyt kaivelemaan mieltä, ja sen takia halusinkin päästä suunnistamaan siellä uudelleen. Tällä kertaa sää ei olisi voinut olla hienompi, ja lähtöpaikalle rantahiekkaa juostessa Afrikan rannikko ja sen takana kohoavat vuoret erottuivat selvästi. Jos jotain opin tällä kertaa, niin ainakin sen, että vihreät kannattaa kiertää, jos suinkin mahdollista. Illalla käytiin tutustumassa Barbaten tapas-tarjontaan, ja olihan se vähän hankalamman tuntuista, kun ei ollut paikallisia oppaita mukana. Ruokakin oli vähän pettymys, mikä toisaalta oli ehkä vähän odotettavissakin, kun oltiin ensimmäisillä tapaksilla käyty Sevillassa, jossa on  Espanjan parhaita tapas-ravintoloita. Odotukset olivat liian korkealla. Oli kuitenkin mukavaa huomata selviytyvänsä ravintolassa espanjaksi. Barbaten leirin kruunasi sunnuntaina tehty vaellus, jota hehkutin edellisessä postauksessa. 








Raportin kirjoittelun ohessa ehdittiin tehdä vielä puolipäiväreissu Punta Umbríaan tiistaina, jossa tuli tehtyä viiminen kova reeni Espanjan puolella eli suunnistusvetoja. Treenin jälkeen kiireen vilkkaa takaisin Espartinasiin, jossa pikainen suihku ja ehostautuminen, ja isäntäperheen kanssa viettämään läksiäisiä kuinkas muutenkaan kuin tapasten muodossa. Tällä kertaa meidät oli kutsuttu Tomaresiin Puro tinto -nimiseen paikkaan, joka on erikoistunut viineihin. En tiedä olenko noin hienossa ravintolassa koskaan aiemmin käynyt, ja tarkoituksena kuulemma olikin tutustuttaa meidät kahteen täysin erilaiseen tapaspaikkaan Espanjan-vierailun aikana. 

Alkupalaksi tuotiin jonkinlaista  öljyllä ja mausteilla siveltyä perunamuussihässäkkää, josta tuli mieleen röstiperunat. Tuli myös maistettua tartar-pihviä ja kylmäsavustettua tonnikalaa, jotka molemmat oli yllättävän ok, eivätkä jääneet suuhun pyörimään (raakaa lihaa en oo koskaan aiemmin syöny, enkä voi sietää esim. kylmäsavustettua lohta). Lisäksi päästiin maistamaan mustaa mustekalasalaattia (ensaladilla negra), joka oli värjätty mustekalan musteella, ja joka oli myös yllättävän hyvää koulun huonon mustekalakokemuksen jälkeen. Ite tilattiin cerdo ibéricoa eli pitkään haudutettua possua, joka tarjottiin löysän perunamuussin kanssa. Hyväähän se taas oli, niin kuin olettaa saattoi. Lisäksi otettiin lihapateeta (en enää muista mitä lihaa), joka tarjottiin vadelmahillon ja pienten kuivien leipäpalojen kera. Ensimmäinen kerta, kun tuli syötyä lihaa ja vadelmahilloa, mutta hyvin toimi yhteen! Pöytään tuotiin myös todella hyviä, rapeiksi paistettuja kroketteja. Vasta ensimmäisen palan maistettuani haluttiin kuulla miun mielipide siitä, mitä olin juuri syönyt. Kuulemma härän häntää! Hännän liha on ilmeisesti yksi maukkaimmista osista. Aina oppii uutta! Maistoin yhtä valkoviiniä ja yhtä punaviiniä, ja molemmat maistui sen verran hyvältä, että voisin juoda uudestaankin. En kyllä oo kovin valveutunut noitten viinien suhteen, joten täytyy myöntää, että kovin suurta eroa en tuolla ostetun 20 euron viinin ja kaupasta ostetun 3 euron viinin välille löytänyt. Ilta vyöryi hyvässä seurassa ohi taas niin vauhdikkaasti, että yhtään kuvaa ei tullut ikuistettua

Keskiviikko ja torstai kului raporttia englanniksi tiivistäessä, pakatessa ja kämppää siivotessa. Torstaina pyöräilin viimeistä kertaa koululle hakemaan allekirjoituksia työtodistuksiin, ja koska ne sain, on yliopistosta valmistuminen enää yhden seminaari-istunnon päässä, aika hurjaa!

torstai 6. huhtikuuta 2017

Vaellus Sierra de Grazalemassa

Viimisiä päiviä ja viimisiä hetkiä vietetään Espanjassa! Ihan tajutonta vauhtia on menny varsinki tää vika viikko, ku on yrittäny ehtiä tehä kaikkea mahollista. Yks mihin on myös uponnu melkosesti aikaa Madridin reissun jälkee, on harjotteluraportti. Tänää sain kuitenki raportin valmiiksi, ja myös tiivistelmän englanniksi. Tuli kirjotettua ehkä huonointa tekstiä ikinä, mut toivottavasti näillä valmistutaan. Nyt ajattelin kirjottaa kuitenki jostain ihan muusta.

Viime sunnuntaina tehtiin vaellus Parque Natural Sierra de Grazalemaan, ja oli yks siisteimmistä vaelluksista, mitä oon koskaa tehny! Kyseinen luonnonpuisto sijaitsee Ubriquen, Rondan, Zahara de la Sierran ja El Bosquen välissä, parin tunnin automatkan päässä Sevillasta kaakkoon eli täällä. Joni oli etukäteen selvittäny, et tuolla vaeltamista varten tarvitsee luvan, joten reissu alkoi pysähdyksellä El Bosquen Centro de Visitantesissa. Kauhuksemme saatiin kuulla, että alueen päiväkohtainen vierailijamäärä oli täyttyny, eli sille päivälle ei enää saanut vaelluslupaa. No, neuvokkaina ihmisinä pyydettiin luvat seuraavalle päivälle eli maanantaille, ja toivottiin parasta. (Ilmaisen) luvan tarvitsee siis, koska alue on luonnonpuistoa, ja vain tietty määrä ihmisiä saa päivittäin vierailla alueella, jotta luonto ei kärsi liikaa. Suunniteltiin, miten esitetään tyhmiä ja kielitaidottomia, jos joku lupalapun perään kyselee, ja juostaan sitten vaikka karkuun. Kenellekään ei koko päivän aikana tarvinnut lappuja kuitenkaan näyttää, joten pikkuhiljaa alkoi pieni pelko takaraivosta hälvetä. (Jälkikäteen saatiin kuitenkin kuulla, että olimme olleet melko onnekkaita, kun lupalapun tarkastajaa ei kohdalle sattunut. Alueella luvattomasti liikkumisesta voi saada tuntuvat sakot..)

Ajettiin autolla El Pinsaparin reitin aloituspisteelle korkealle vuoristoon Grazaleman kylän kupeeseen. Tällä kertaa tarkoituksena oli tehdä vaellus osittain juosten niin, että aina kun maasto antaa myöten, juostaan, ja muuten kävellään. Pinsaparin reitti otti heti luulot pois, ja lähti nousemaan melko jyrkästi ylämäkeen. Pohja oli melko kivistä, mutta kuitenkin hyvää kävellä. Polku oli eroosion myötä paikka paikoin kaivautunut melko syvälle, ja muodosti hauskan kourun, jota pitkin noustiin serpentiinimäisesti rinnettä ylöspäin. Noususta selviydyttyä eteen avautui uskomattomat maisemat kauas joka suuntaan. Vasemmalle jäi vuoriston korkein kohta 1648m, mutta joka puolella näkyi erikorkuisia huippuja - jotkut jylhän rosoisia, toiset pehmeämpiä ja puiden peittämiä. Ehkä just maastonmuotojen vaihtelevuus ja erilaiset värisävyt, mitä ympäristö tarjos, teki tosta paikasta todella lumoavan.






Polku lähti kiemurtelemaan vuorenrinteen suuntaisesti, ja oli suurimmaksi osin niin hyväkulkuista, että juokseminen onnistui hyvin. Välillä vastaan tuli kivikkoisia kohtia, joissa piti laittaa hetkeksi kävelyksi, mutta sitten pystyi taas jatkamaan hölkällä. Aurinko paistoi, lämmintä oli 20-25 astetta, ei tuulenhenkäystäkään, ja täysi hiljaisuus ympärillä. Ainoastaan rapina kengän osuessa maahan ja ponnistaessa uutta askelta, ja oma hengitys, joka tällä kertaa oli melko kevyttä. Hymy levisi naamalle heti kun maisemat avautui silmien eteen, ja siinä se pysyi lähestulkoon kotiin pääsemiseen asti. 

Jossain kohtaa reitti alkoi laskea alas ja muuttui samalla leveämmäksi hiekkatieksi. Alkuun alaspäin juokseminen tuntui ihan mukavalta, ja vaikka maisemat eivät enää niin upeat olleetkaan, tarjosi mäntymetsä neulaspohjineen ja kivivyörynotkoineen myös paljon katseltavaa. Lopulta huomattiin, että tie vain jatkaa kulkuaan leventyen entisestään maiseman muuttuessa samalla tylsemmäksi, joten käännyttiin ympäri. Reitti olisi muutenkin ollut edestakainen, 12,5km suuntaansa (opaskartan aika-arvio 5h/suunta), joten takaisin piti kääntyä ennemmin tai myöhemmin. Meidän tekemälle vaellukselle tuli mittaa 11km ja aikaa kului suurin piirtein kaksi tuntia.




Näkymiä näköalatasanteelta, jossa pysähdyttiin matkalla toiselle vaellusreitille


Pidettiin pieni juoma- ja evästauko autolla, minkä jälkeen ajettiin jonkin verran pohjoiseen kohti Zaharaa. Suunnitelmissa oli jatkaa vaellusta La Garganta Verden reitillä, joka on Sierra de Grazaleman ehkä se kaikkein suosituin reitti. Vaikutti siltä, että aiemmin päivällä kyseisellä reitillä oli ollut paljon kävijöitä, mutta olimme onneksi jo lähteneet edellisellekin vaellukselle melko myöhään, joten muut ihmiset olivat jo lähteneet pois. Heti vaelluksen aloitettua vastaan tuli eräs pariskunta, ja sen jälkeen ei vastaan tullut ketään muita, mikä teki kokemuksesta todella paljon hienomman. (En yhtään tykkää turistirysäpaikoista, joissa joutuu jonottamaan.) El Pinsaparin reitistä poiketen tämä reitti alkoi todella helpolla pätkällä. Polku oli todella hyväpohjainen ja nousi hiljalleen ylöspäin. Reitin nimi (La Garganta Verde = vihreä rotko) sekä siihen opaskartassa arvioitu aika 2,5h/5,2km alkoikin herättää epäilyksiä paikkansa pitävyydellään. Reitti vaikutti kuitenkin kiinnostavalta joka tapauksessa: vasemmalle avautui hieno, syvän vihreiden puiden peittämä, valtava rotko, ja taustalla kohosivat myös vuorenhuiput, jotka oltiin nähty aiemmalla vaelluksella toisesta suunnasta.


Alun hyväkuntoista polkua

Pyydettiin etenemään hiljaisuudessa, jotta linnut saa pesiä rauhassa. Vuorten huipuilla lentelikin jotain kotkia (lintulajit hyvin hallussa)

Tilanne muuttui radikaalisti, kun polku lähti yhtäkkiä laskeutumaan kohti rotkon pohjaa. Tässä vaiheessa sain Jonilta kuulla, että koko reitin idea onkin se, että laskeudutaan rotkon pohjalle, ja sieltä kivutaan sitten takaisin ylös. Edessä oli 400 metriä laskeutumista polkua pitkin, joka ei monessakaan kohtaa ollut enää edes polku, vaan kiviset portaat. Helpoimmissa kohdissa pystyi huoletta kävelemään, kunhan ei unohtunut ihailemaan liikaa maisemia, sillä jyrkkä pudotus rotkon pohjalle ei ollut kaukana vieressä. Jyrkimpiin kohtiin oli louhittu kivestä erilaisia askelmia, ja muutamassa kohdassa oli turvauduttu puu- ja metallikaiteisiin. En ole korkeanpaikanpelkoinen, mutta jyrkät portaat tuottavat usein hankaluuksia, ja muutamassa kohdassa mietinkin, että oon tyytyväinen, jos tästä reissusta selvitään ehjin nahoin pois. Viimeistään tässä vaiheessa olin ehdottoman tyytyväinen nappulakenkävalintaani, sillä niiden kanssa tuntui pitoa löytyvän melko hyvin.


Loivimmissa kohdissa ei tarvittu askelmia tai kaiteita, vaan polku vietti mutkitellen alas

Tuosta vihreästä rotko on saanut nimensä

Kiviset askelmat



Aina kun uskalsi nostaa katseen ympäröivään maisemaan, ihastus, ilo ja hämmennys kasvoivat. Miten voi maailmasta löytyä tällaisia paikkoja? Päätin, että otan kuvia vasta ylöspäin tullessa, mutta en vielä tiennyt, mikä pohjalla odotti. Laskeutumiseen rotkon pohjalle meni n. 20 minuuttia, ja siellä vastassa oli kyltti, jossa ilmoitettiin varsinaisen reitin loppuvan parin sadan metrin päästä, ja varoitettiin jatkamisesta ilman asianmukaisia kiipeilyvarusteita. Olisin ihan tyytyväisenä kääntynyt takaisin, mutta Joni väitti reitin kohokohdan löytyvän edestäpäin, joten laskeuduimme entisen joenuoman pohjalle, ja jatkoimme eteenpäin. Hetken aikaa eteneminen oli melko vaivalloista, sillä isot kivet, joita piti ylittää, olivat niin pölyisiä, että pitävää otetta kengän alle ei löytynyt.




Ja siinä se sitten oli. Valtava luola! Ihan kuin olisi astunut aivan uuteen maailmaan! Lämpötila laski monta astetta, auringonsäteet eivät pohjalle ylettyneet, joten yhtäkkiä oli melko hämärää, lintujen viserrystä ja hyönteisten sirinää ei kuulunut. Ainoa ääni, mikä kuului, oli luolassa pesivien kyyhkyjen huhuilu. Ympärillä kohosivat 400m korkeat vuorenseinämät, jalkojen alla valkoista kalkkikiveä, joitakin pieniä ohuita puita siellä täällä, katosta roikkui tippukivien tapaisia ulokkeita, ja pöllämystynyt virne naamalla ei voinut muuta kuin ihmetellä, ihailla ja pysähtyä. Rotkon nimi on La Ermita ("erakkomaja"), ja se on syntynyt vuosisatojen kuluessa veden kovertaessa reittiään syvemmälle ja syvemmälle. Nyt rotkon pohjalla ei vettä ollut, ja en kyllä tuolle reitille uskaltautuisikaan esimerkiksi sadekelillä.














video


Jonkin aikaa rotkon pohjalla vietettyämme lähdettiin kapuamaan takaisin kohti aurinkoa, lämpöä ja ihmisasutusta. Ylöspäin kiipeäminen oli alaspäin menemistä huomattavasti helpompaa, vaikka loppupuolella alkoikin reidet tuntua jo melko väsyneiltä. Hapotusta helpotti, kun palautti mieleen, miten mielettömässä paikassa oli juuri tullut käytyä. Ylöspäin kipuamiseen kului suunnilleen saman verran kuin alaspäin menemiseen, joten yhteensä tähän reittiin kului tunnin verran. 

Valokuvat ei anna ollenkaan oikeutta. Mene ja koe itse, jos yhtään oot vaellushenkinen!