torstai 6. huhtikuuta 2017

Vaellus Sierra de Grazalemassa

Viimisiä päiviä ja viimisiä hetkiä vietetään Espanjassa! Ihan tajutonta vauhtia on menny varsinki tää vika viikko, ku on yrittäny ehtiä tehä kaikkea mahollista. Yks mihin on myös uponnu melkosesti aikaa Madridin reissun jälkee, on harjotteluraportti. Tänää sain kuitenki raportin valmiiksi, ja myös tiivistelmän englanniksi. Tuli kirjotettua ehkä huonointa tekstiä ikinä, mut toivottavasti näillä valmistutaan. Nyt ajattelin kirjottaa kuitenki jostain ihan muusta.

Viime sunnuntaina tehtiin vaellus Parque Natural Sierra de Grazalemaan, ja oli yks siisteimmistä vaelluksista, mitä oon koskaa tehny! Kyseinen luonnonpuisto sijaitsee Ubriquen, Rondan, Zahara de la Sierran ja El Bosquen välissä, parin tunnin automatkan päässä Sevillasta kaakkoon eli täällä. Joni oli etukäteen selvittäny, et tuolla vaeltamista varten tarvitsee luvan, joten reissu alkoi pysähdyksellä El Bosquen Centro de Visitantesissa. Kauhuksemme saatiin kuulla, että alueen päiväkohtainen vierailijamäärä oli täyttyny, eli sille päivälle ei enää saanut vaelluslupaa. No, neuvokkaina ihmisinä pyydettiin luvat seuraavalle päivälle eli maanantaille, ja toivottiin parasta. (Ilmaisen) luvan tarvitsee siis, koska alue on luonnonpuistoa, ja vain tietty määrä ihmisiä saa päivittäin vierailla alueella, jotta luonto ei kärsi liikaa. Suunniteltiin, miten esitetään tyhmiä ja kielitaidottomia, jos joku lupalapun perään kyselee, ja juostaan sitten vaikka karkuun. Kenellekään ei koko päivän aikana tarvinnut lappuja kuitenkaan näyttää, joten pikkuhiljaa alkoi pieni pelko takaraivosta hälvetä. (Jälkikäteen saatiin kuitenkin kuulla, että olimme olleet melko onnekkaita, kun lupalapun tarkastajaa ei kohdalle sattunut. Alueella luvattomasti liikkumisesta voi saada tuntuvat sakot..)

Ajettiin autolla El Pinsaparin reitin aloituspisteelle korkealle vuoristoon Grazaleman kylän kupeeseen. Tällä kertaa tarkoituksena oli tehdä vaellus osittain juosten niin, että aina kun maasto antaa myöten, juostaan, ja muuten kävellään. Pinsaparin reitti otti heti luulot pois, ja lähti nousemaan melko jyrkästi ylämäkeen. Pohja oli melko kivistä, mutta kuitenkin hyvää kävellä. Polku oli eroosion myötä paikka paikoin kaivautunut melko syvälle, ja muodosti hauskan kourun, jota pitkin noustiin serpentiinimäisesti rinnettä ylöspäin. Noususta selviydyttyä eteen avautui uskomattomat maisemat kauas joka suuntaan. Vasemmalle jäi vuoriston korkein kohta 1648m, mutta joka puolella näkyi erikorkuisia huippuja - jotkut jylhän rosoisia, toiset pehmeämpiä ja puiden peittämiä. Ehkä just maastonmuotojen vaihtelevuus ja erilaiset värisävyt, mitä ympäristö tarjos, teki tosta paikasta todella lumoavan.






Polku lähti kiemurtelemaan vuorenrinteen suuntaisesti, ja oli suurimmaksi osin niin hyväkulkuista, että juokseminen onnistui hyvin. Välillä vastaan tuli kivikkoisia kohtia, joissa piti laittaa hetkeksi kävelyksi, mutta sitten pystyi taas jatkamaan hölkällä. Aurinko paistoi, lämmintä oli 20-25 astetta, ei tuulenhenkäystäkään, ja täysi hiljaisuus ympärillä. Ainoastaan rapina kengän osuessa maahan ja ponnistaessa uutta askelta, ja oma hengitys, joka tällä kertaa oli melko kevyttä. Hymy levisi naamalle heti kun maisemat avautui silmien eteen, ja siinä se pysyi lähestulkoon kotiin pääsemiseen asti. 

Jossain kohtaa reitti alkoi laskea alas ja muuttui samalla leveämmäksi hiekkatieksi. Alkuun alaspäin juokseminen tuntui ihan mukavalta, ja vaikka maisemat eivät enää niin upeat olleetkaan, tarjosi mäntymetsä neulaspohjineen ja kivivyörynotkoineen myös paljon katseltavaa. Lopulta huomattiin, että tie vain jatkaa kulkuaan leventyen entisestään maiseman muuttuessa samalla tylsemmäksi, joten käännyttiin ympäri. Reitti olisi muutenkin ollut edestakainen, 12,5km suuntaansa (opaskartan aika-arvio 5h/suunta), joten takaisin piti kääntyä ennemmin tai myöhemmin. Meidän tekemälle vaellukselle tuli mittaa 11km ja aikaa kului suurin piirtein kaksi tuntia.




Näkymiä näköalatasanteelta, jossa pysähdyttiin matkalla toiselle vaellusreitille


Pidettiin pieni juoma- ja evästauko autolla, minkä jälkeen ajettiin jonkin verran pohjoiseen kohti Zaharaa. Suunnitelmissa oli jatkaa vaellusta La Garganta Verden reitillä, joka on Sierra de Grazaleman ehkä se kaikkein suosituin reitti. Vaikutti siltä, että aiemmin päivällä kyseisellä reitillä oli ollut paljon kävijöitä, mutta olimme onneksi jo lähteneet edellisellekin vaellukselle melko myöhään, joten muut ihmiset olivat jo lähteneet pois. Heti vaelluksen aloitettua vastaan tuli eräs pariskunta, ja sen jälkeen ei vastaan tullut ketään muita, mikä teki kokemuksesta todella paljon hienomman. (En yhtään tykkää turistirysäpaikoista, joissa joutuu jonottamaan.) El Pinsaparin reitistä poiketen tämä reitti alkoi todella helpolla pätkällä. Polku oli todella hyväpohjainen ja nousi hiljalleen ylöspäin. Reitin nimi (La Garganta Verde = vihreä rotko) sekä siihen opaskartassa arvioitu aika 2,5h/5,2km alkoikin herättää epäilyksiä paikkansa pitävyydellään. Reitti vaikutti kuitenkin kiinnostavalta joka tapauksessa: vasemmalle avautui hieno, syvän vihreiden puiden peittämä, valtava rotko, ja taustalla kohosivat myös vuorenhuiput, jotka oltiin nähty aiemmalla vaelluksella toisesta suunnasta.


Alun hyväkuntoista polkua

Pyydettiin etenemään hiljaisuudessa, jotta linnut saa pesiä rauhassa. Vuorten huipuilla lentelikin jotain kotkia (lintulajit hyvin hallussa)

Tilanne muuttui radikaalisti, kun polku lähti yhtäkkiä laskeutumaan kohti rotkon pohjaa. Tässä vaiheessa sain Jonilta kuulla, että koko reitin idea onkin se, että laskeudutaan rotkon pohjalle, ja sieltä kivutaan sitten takaisin ylös. Edessä oli 400 metriä laskeutumista polkua pitkin, joka ei monessakaan kohtaa ollut enää edes polku, vaan kiviset portaat. Helpoimmissa kohdissa pystyi huoletta kävelemään, kunhan ei unohtunut ihailemaan liikaa maisemia, sillä jyrkkä pudotus rotkon pohjalle ei ollut kaukana vieressä. Jyrkimpiin kohtiin oli louhittu kivestä erilaisia askelmia, ja muutamassa kohdassa oli turvauduttu puu- ja metallikaiteisiin. En ole korkeanpaikanpelkoinen, mutta jyrkät portaat tuottavat usein hankaluuksia, ja muutamassa kohdassa mietinkin, että oon tyytyväinen, jos tästä reissusta selvitään ehjin nahoin pois. Viimeistään tässä vaiheessa olin ehdottoman tyytyväinen nappulakenkävalintaani, sillä niiden kanssa tuntui pitoa löytyvän melko hyvin.


Loivimmissa kohdissa ei tarvittu askelmia tai kaiteita, vaan polku vietti mutkitellen alas

Tuosta vihreästä rotko on saanut nimensä

Kiviset askelmat



Aina kun uskalsi nostaa katseen ympäröivään maisemaan, ihastus, ilo ja hämmennys kasvoivat. Miten voi maailmasta löytyä tällaisia paikkoja? Päätin, että otan kuvia vasta ylöspäin tullessa, mutta en vielä tiennyt, mikä pohjalla odotti. Laskeutumiseen rotkon pohjalle meni n. 20 minuuttia, ja siellä vastassa oli kyltti, jossa ilmoitettiin varsinaisen reitin loppuvan parin sadan metrin päästä, ja varoitettiin jatkamisesta ilman asianmukaisia kiipeilyvarusteita. Olisin ihan tyytyväisenä kääntynyt takaisin, mutta Joni väitti reitin kohokohdan löytyvän edestäpäin, joten laskeuduimme entisen joenuoman pohjalle, ja jatkoimme eteenpäin. Hetken aikaa eteneminen oli melko vaivalloista, sillä isot kivet, joita piti ylittää, olivat niin pölyisiä, että pitävää otetta kengän alle ei löytynyt.




Ja siinä se sitten oli. Valtava luola! Ihan kuin olisi astunut aivan uuteen maailmaan! Lämpötila laski monta astetta, auringonsäteet eivät pohjalle ylettyneet, joten yhtäkkiä oli melko hämärää, lintujen viserrystä ja hyönteisten sirinää ei kuulunut. Ainoa ääni, mikä kuului, oli luolassa pesivien kyyhkyjen huhuilu. Ympärillä kohosivat 400m korkeat vuorenseinämät, jalkojen alla valkoista kalkkikiveä, joitakin pieniä ohuita puita siellä täällä, katosta roikkui tippukivien tapaisia ulokkeita, ja pöllämystynyt virne naamalla ei voinut muuta kuin ihmetellä, ihailla ja pysähtyä. Rotkon nimi on La Ermita ("erakkomaja"), ja se on syntynyt vuosisatojen kuluessa veden kovertaessa reittiään syvemmälle ja syvemmälle. Nyt rotkon pohjalla ei vettä ollut, ja en kyllä tuolle reitille uskaltautuisikaan esimerkiksi sadekelillä.
















Jonkin aikaa rotkon pohjalla vietettyämme lähdettiin kapuamaan takaisin kohti aurinkoa, lämpöä ja ihmisasutusta. Ylöspäin kiipeäminen oli alaspäin menemistä huomattavasti helpompaa, vaikka loppupuolella alkoikin reidet tuntua jo melko väsyneiltä. Hapotusta helpotti, kun palautti mieleen, miten mielettömässä paikassa oli juuri tullut käytyä. Ylöspäin kipuamiseen kului suunnilleen saman verran kuin alaspäin menemiseen, joten yhteensä tähän reittiin kului tunnin verran. 

Valokuvat ei anna ollenkaan oikeutta. Mene ja koe itse, jos yhtään oot vaellushenkinen! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti