sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Vika viikko Espanjassa ja paluu Suomeen

Niin sitä vaan tupsahdettiin takas Suomeen. Tai no, kyllähän sitä aika moneen otteeseen joutui matkalaukkuja kantamaan ja raahaamaan Espartinasin ja Sevillan välillä, Madridin lentokentän ympäristössä sekä Helsinki-Vantaalta Haminaan julkisilla matkatessa, eli toisaalta matka kesti melko pitkään. Matkan aikana olin niin väsynyt, etten oikein jaksanut ajatella mitään. Kaakkois-Suomeen päästyäni ja sateen alettua alkoi paluun aiheuttama kulttuurishokki iskeä. Ensin melko konkreettisesti havaittavilla asioilla: onpa kylmää, onpa ankeaa, väritöntä, harmaata, elotonta, talvista.. Ihmiset näyttää tympeiltä ja näprää omia puhelimiaan.. Appelsiinipussin kyljessä lukee espanjalaisia appelsiineja, mutta maku ja aromit on jätetty Espanjaan, ja tänne on kuljetettu vaan ulkoisesti appelsiinilta näyttäviä hedelmiä.. Teki mieli kääntyä samantien ympäri, ja lähteä takaisin. Parin unettoman yön jälkeen paluushokki on alkanut syventyä identiteettikriiseilyksi. Mitäs nyt? Mitä haluan elämältä? Missä olen syksyllä? Opinko reissussa mitään, muutuinko ihmisenä? Oliko tarvetta oppia, oliko tarvetta muuttua? 

Kuten niin monissa tilanteissa aiemmin tälläkin kertaa ahdistukseen ja sopeutumiseen auttoi se, kun pääsi mettään. Onpa postiosoite mikä tahansa, luonto pysyy aina tietyllä tapaa samanlaisena. Metsässä ei ole odotuksia, paineita, epävarmuutta tulevasta, hankalia ajatuksia, stressiä. On vain luonnon omia elementtejä, jotka kaikki pelaavat täydellisesti yhteen: tuulessa hiljalleen huojuvat ja huokailevat puut, oksien lomasta varovaisesti visertävät linnut, jykevänä paikoillaan seisovat kivenjärkäleet ja jyrkänteet... Sitä vaan kulkee hiljalleen eteenpäin, ja jossain vaiheessa huomaa, että ahdistavat ajatukset on jääneet johonkin. On niin paljon ihmeteltävää ympärillä, ettei muille ajatuksille ole enää sijaa.


Sopeutumiseen on auttanut myös Espanjasta tuomani manchego-juusto sekä se, että on vanhemmille päässyt tarinoimaan reissussa koetusta ja nähdystä. Ajattelin vielä käydä läpi viimeisen viikon tapahtumia täällä, ja purkaa sitä kautta Espanja-ikävää.

Muutama päivä Madridin reissun jälkeen lähettiin omalle etelän leirille Barbateen. Vielä Madridissa ollessani olin todella innoissani fyysisesti (ja taidollisestikin) niin paljon helpommissa maastoissa suunnistamisesta, joissa pääsisi juoksemaan kovaa, eikä juuri tarvitse jalkoja nostaa. Tulikin melkoisena yllätyksenä, kun ensimmäiselle reenikartalle ajettiin, että ei olisi kiinnostanut yhtään lähteä suunnistamaan. Kuivan hiekan haju pöllähti nenään ja samainen hiekka pyöri jalkojen alla vieden juoksua lähinnä taaksepäin. Piikkiköynnökset kiertyivät nilkkojen ympärille ja saivat kompastelemaan, hengitys ei kulkenut ja elimistö ei osannut toimia +20 lämpötilassa. Kaiken lisäksi maasto ei tuntunut tarjoavan riittävästi haasteita: suuntaat kompassin, katselet vihreitten, keltaisten, suppien ja kumpareitten perään. Välillä jokin kohde erottuu ihan hyvin, useimmiten kohteet ovat epäselviä, eivätkä pidä paikkaansa, sillä karttoja ei ole päivitetty. Kuten arvata saattaa, ensimmäisestä treenistä ei tullut yhtään mitään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun koetin eksymisen jälkeen korjata itseni takaisin kartalle tien avulla, jota ei ollutkaan kartalla, olin valmis ajamaan suoraan takaisin Sevillaan. 




Illalla ei olisi huvittanut yhtään lähteä uudestaan suunnistamaan, varsinkin kun tiedossa oli maasto, jossa olin jo edellisenä keväänä pummaillut kaikkien maailman suunnistajien edestä circle-o-treenin muodossa. Jotain kummallista kuitenkin tapahtui. Mietin ennen reenii et viitinkö lähtä ollenkaa, ku oli jotenki nii raihnanen olo, mut nähtäväst pikkupäikkärit autto, ja yllättäen juoksu ei tuntunukkaa kovin pahalta. Lisäks läsnä oli kummallinen hallinnan tunne: suunnistus tuntu tosi helpolta, osasin nostaa katsetta, osasin havainnoida kohteita, välil saatto ajatukset lähtä harhailee, mut sain ne heti palautettuu takas siihe mitä odotin näkeväni seuraavaks. TÄLTÄKS SEN KUULUIS TUNTUU? :O :D Ote on suoraan harkkapäiväkirjasta. Tuon kyseisen reenin jälkeen reenit alkoi sujua paljon paremmin, ja vaikka virheitä edelleen tuli jonkin verran jokaisessa reenissä, ja juoksu tuntui raskaalta, olin kuitenkin löytänyt taas ilon suunnistamiseen.

Perjantaina pidettiin välipäivää maastosta, ja tehtiin kaksi sprinttitreeniä: toinen Conil de la Fronterassa ja toinen Vejer de la Fronterassa, jotka molemmat saa aina hymyn huulille, varsinkin lämpimällä ja aurinkoisella säällä. Todella nättejä, valkoisiksi maalattuja andalusialaisia kaupunkeja, joista Conil kohoaa meren rannalle ja Vejer 200 metrin korkeuteen jyrkkäreunaisen kukkulan päälle. Molemmat kaupungit ovat käymisen arvoisia paikkoja, vaikka ei suunnistusta harrastaisikaan. Vejer on yksi Espanjan kauneimmista kaupungeista myös kauneimpia kaupunkeja listaavan yhdistyksen mukaan. Tarvitsen ehkä vielä muutaman harjoituskerran, ennen kuin onnistun sprinttaamaan sujuvasti kovaa vauhtia ylläpitäen noissa maastoissa...

Conil de la Frontera







Vejer de la Frontera





Lauantai-iltapäivänä ajeltiin El Lentiscaliin, jossa aiemmin talvella osallistuttiin Andalucía O-Meetingin pitkän matkan kilpailuun, ja joka oli varsinainen storm-o olosuhteidensa puolesta. Maasto oli jäänyt kaivelemaan mieltä, ja sen takia halusinkin päästä suunnistamaan siellä uudelleen. Tällä kertaa sää ei olisi voinut olla hienompi, ja lähtöpaikalle rantahiekkaa juostessa Afrikan rannikko ja sen takana kohoavat vuoret erottuivat selvästi. Jos jotain opin tällä kertaa, niin ainakin sen, että vihreät kannattaa kiertää, jos suinkin mahdollista. Illalla käytiin tutustumassa Barbaten tapas-tarjontaan, ja olihan se vähän hankalamman tuntuista, kun ei ollut paikallisia oppaita mukana. Ruokakin oli vähän pettymys, mikä toisaalta oli ehkä vähän odotettavissakin, kun oltiin ensimmäisillä tapaksilla käyty Sevillassa, jossa on  Espanjan parhaita tapas-ravintoloita. Odotukset olivat liian korkealla. Oli kuitenkin mukavaa huomata selviytyvänsä ravintolassa espanjaksi. Barbaten leirin kruunasi sunnuntaina tehty vaellus, jota hehkutin edellisessä postauksessa. 








Raportin kirjoittelun ohessa ehdittiin tehdä vielä puolipäiväreissu Punta Umbríaan tiistaina, jossa tuli tehtyä viiminen kova reeni Espanjan puolella eli suunnistusvetoja. Treenin jälkeen kiireen vilkkaa takaisin Espartinasiin, jossa pikainen suihku ja ehostautuminen, ja isäntäperheen kanssa viettämään läksiäisiä kuinkas muutenkaan kuin tapasten muodossa. Tällä kertaa meidät oli kutsuttu Tomaresiin Puro tinto -nimiseen paikkaan, joka on erikoistunut viineihin. En tiedä olenko noin hienossa ravintolassa koskaan aiemmin käynyt, ja tarkoituksena kuulemma olikin tutustuttaa meidät kahteen täysin erilaiseen tapaspaikkaan Espanjan-vierailun aikana. 

Alkupalaksi tuotiin jonkinlaista  öljyllä ja mausteilla siveltyä perunamuussihässäkkää, josta tuli mieleen röstiperunat. Tuli myös maistettua tartar-pihviä ja kylmäsavustettua tonnikalaa, jotka molemmat oli yllättävän ok, eivätkä jääneet suuhun pyörimään (raakaa lihaa en oo koskaan aiemmin syöny, enkä voi sietää esim. kylmäsavustettua lohta). Lisäksi päästiin maistamaan mustaa mustekalasalaattia (ensaladilla negra), joka oli värjätty mustekalan musteella, ja joka oli myös yllättävän hyvää koulun huonon mustekalakokemuksen jälkeen. Ite tilattiin cerdo ibéricoa eli pitkään haudutettua possua, joka tarjottiin löysän perunamuussin kanssa. Hyväähän se taas oli, niin kuin olettaa saattoi. Lisäksi otettiin lihapateeta (en enää muista mitä lihaa), joka tarjottiin vadelmahillon ja pienten kuivien leipäpalojen kera. Ensimmäinen kerta, kun tuli syötyä lihaa ja vadelmahilloa, mutta hyvin toimi yhteen! Pöytään tuotiin myös todella hyviä, rapeiksi paistettuja kroketteja. Vasta ensimmäisen palan maistettuani haluttiin kuulla miun mielipide siitä, mitä olin juuri syönyt. Kuulemma härän häntää! Hännän liha on ilmeisesti yksi maukkaimmista osista. Aina oppii uutta! Maistoin yhtä valkoviiniä ja yhtä punaviiniä, ja molemmat maistui sen verran hyvältä, että voisin juoda uudestaankin. En kyllä oo kovin valveutunut noitten viinien suhteen, joten täytyy myöntää, että kovin suurta eroa en tuolla ostetun 20 euron viinin ja kaupasta ostetun 3 euron viinin välille löytänyt. Ilta vyöryi hyvässä seurassa ohi taas niin vauhdikkaasti, että yhtään kuvaa ei tullut ikuistettua

Keskiviikko ja torstai kului raporttia englanniksi tiivistäessä, pakatessa ja kämppää siivotessa. Torstaina pyöräilin viimeistä kertaa koululle hakemaan allekirjoituksia työtodistuksiin, ja koska ne sain, on yliopistosta valmistuminen enää yhden seminaari-istunnon päässä, aika hurjaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti