maanantai 17. huhtikuuta 2017

Mitä Espanjasta jäi käteen?

Kolme kuukautta Espanjassa. Kannattiko lähteä? Oliko kokemus sellainen kuin etukäteen kuvittelin ja odotin? Lähtisinkö uudestaan? Kannustaisinko muita lähtemään? Kyllä, kyllä ja ei, kyllä ja ehdottomasti. 

Reissu lähti liikkeelle vähän heikoissa merkeissä. Kuukauden sairastelun aikana ehdin miettiä ainakin 20 kertaa joka päivä, että huomenna lähden takaisin kotiin. Ulkomaille muutto vaikutti maailman surkeimmalta ajatukselta, enkä voinut ymmärtää, miten olin sellaisen käsittämättömän päätöksen pystynyt tekemään. Vähitellen alkoi kivoja hetkiä putkahdella päiviin yhä enemmän, ja jossain vaiheessa sitä huomasi, ettei ollut koko päivänä miettinyt Suomeen paluuta ollenkaan. Viimeisten kolmen viikon aikana alkoi yllättäen Suomeen paluu ahdistaa. Oli mukavaa, kun ei tarvinnut käydä koululla, treenasi kesäkeleissä ja söi hyvin. Kaiken kaikkiaan kokemus jäi siis reilusti plussan puolelle. Vannoin muuttojärjestelyjä ennen reissua hoidellessani ja yrittäessäni asettua Espanjaan, että en enää koskaan muuta ulkomaille, mutta kyllähän sitä on taas jo tullut mietiskeltyä kaikenlaisia vaihtoehtoja...

Madridin lentokenttä lähtöpäivän aamuna

Ajattelin eritellä kokemustani vähän eri näkökulmista. (Kuvat ovat matkalta Espanjasta Suomeen)

Mitä opin tulevana opettajana

Kuten kirjoitin harjoitteluraporttiin, ovat kaikki aiemmat opetusharjoittelut olleet rankkoja, mutta samalla antoisia ja opettavaisia. Tämä harjoittelu oli kuitenkin selkeästi kaikista rankin. Samalla kertaa opetti se myös kaikista eniten. Uuteen työhön kiinni pääseminen oli todella hankalaa ja energiaa vievää. (Kahdella) vieraalla kielellä kommunikointi, opettajien ja oppilaiden nimien opettelu, uuden koulujärjestelmän ymmärtäminen, koulun säännöistä perille pääseminen, melun sietäminen, kylmään ja kosteaan lämpötilaan tottuminen, kyytien jokapäiväinen selvittäminen ja ylipäätään työn tekeminen pitkän opiskeluajan jälkeen aiheuttivat sen, että olin joka päivä töiden päätyttyä todella väsynyt. Aivoissa surisi, ja teki mieli kömpiä peiton alle piiloon maailmalta. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Koin itseni epäonnistujaksi, kun en olisi millään jaksanut työpäivän jälkeen lähteä lenkille, tehdä ruokaa, tai jos kommunikointi suomeksikin tuntui liian vaikealta, saati perheen kanssa espanjaksi. Työntekijän näkökulmasta olin oikeastaan huojentunut, kun sairastuin, enkä voinut mennä töihin. Sain ikään kuin aloittaa koko prosessin uudelleen hitaampaan tahtiin.

Pikkuhiljaa aloin kokea onnistumisen kokemuksia työnteon lomassa. Oli sanoinkuvaamattoman hienoa, kun pystyi käymään kokonaisen keskustelun opettajien kanssa englanniksi ja tajusi heidän murteella kerrottuja vitsejä. Olin ihan fiiliksissä, kun liikuntatunnilla oppilas yritti yrittämästä päästyään pomputtaa tennispalloa mailan avulla, viimein onnistui ja hymy levisi korviin asti. Olin todella ylpeä itsestäni, kun olin monta päivää tarkkaillut opettamani pienryhmän oppilaitten matikan taitoja, pohtinut heidän taitotasoaan ja lopulta suunnitellut tehtävän, joka selkeästi vastasi juuri heidän sen hetkistä tasoaan. Oppilaitten onnistumisen riemu siirtyi suoraan itseeni. Tunsin löytäneeni paikkani koulyhteisössä, kun tuntematon kolmosluokkalainen poika kutsui välitunnilla minua nimeltä selvittämään riitatilannetta, ja pieni ykkösluokkalainen lähestyi itkua tuhertaen minua vakiopettajan sijaan. Tunsin osaavani hallita ryhmää, kun vitosluokkalaiset opettivat opettamalleni luokalle tanssin, ja kun heidän opettajansa tuli tunnin jälkeen kysymään, miten näin eläväisten lasten kanssa oikein selviää. Miun mielestä oppilaat oli varsin hyvin käyttäytyny sillä tunnilla. :D 




Ruotsissa opiskellessani asetuin itse maahanmuuttajaopiskelijan asemaan, joka joutui opiskelemaan vieraalla kielellä. Nyt pääsin tarkkailemaan, ohjaamaan ja opettamaan kaksikielisiä/englanti toisenä kielenä -oppilaita (en nyt jaksa sen syvemmin lähteä avaamaan tota käsiteviidakkoa). Opin, mitkä asiat ovat heille vaikeita kielen takia, missä asioissa he tarvitsevat ohjausta, ja minkälaista ohjauksen pitäisi olla, miten opetetaan kielitietoisesti, ja miten lapsen varmuus kaikessa tekemisessä lisääntyy sen myötä, kun hän uskaltautuu käyttämään vierasta kieltä yhä enemmän ja enemmän. Gradussani tutkin kielitietoista opetusta, ja oli todella jännittävää päästä kokemaan sitä käytännössä. Ohjaavalla opettajalla oli todella monta käytännön keinoa häiriökäyttäytymiseen, palautteen antamiseen ja oppilaiden huomioimiseen, joista varmasti osa tulee käyttöön omassa luokassanikin, jos minulla joskus sellainen on. 

Englannin kielen kirjallinen taitoni on aina ollut ihan hyvällä tasolla. Tämän reissun aikana jouduin puhumaan niin paljon, etten enää ehtinyt koko ajan miettiä sitä, miltä kuulostan. Koenkin puhuvani englantia paljon rohkeammin ja sujuvammin kuin aiemmin (ainakin vielä tällä hetkellä). Koin myös olevani etuoikeutettu päästessäni näkemään englannin kielen äänteiden opettamista. Opettajien kanssa käydyt keskustelut lounastunneilla ja automatkoilla suomalaisen, espanjalaisen ja englantilaisen koulujärjestelmän ja kielten erilaisuudesta olivat eräitä päivien mielenkiintoisimmista hetkistä ja saivat minut muistamaan, että kieli ja kulttuuri todella ovat asioita, jotka minua kiehtovat, ja joiden parissa voisin haluta tulevaisuudessa työskennellä.




Mitä opin urheilijana

Urheilijan näkökulmasta takana on jälleen kerran repaleinen harjoituskausi ja joudun lähtemään kisakauteen vain osittain valmistautuneena. Tärkein oppi minkä sain, ja minkä luulin oppineeni jo monet kerrat aiemmin, oli, että kaikki vaikuttaa urheiluun, ja kokonaisrasitus on otettava huomioon. Edelleen minun on todella vaikeaa tunnistaa tilanteita, joissa rasitus menee sietokykyni yli. En tiedä, olisiko tammikuun sairastuminen ollut loppujen lopuksi estettävissä, mutta tulevaisuudessa osaan toivottavasti toimia fiksummin vastaavissa tilanteissa, ja ainakin suunnitella aikataulut vähän väljemmiksi. Herkkänä ja huolehtivana ihmisenä on tunnemyrskyssä välillä hankalaa edetä kompuroimatta ja kaatumatta. 




Suomessa olisin varmasti pystynyt tekemään harjoittelun niin, että se sopii paremmin yhteen urheilun kanssa. Päivät ja myös harjoittelun kokonaiskesto olisivat olleet lyhyemmät, ei olisi tarvinnut kuluttaa kaikkea energiaa toisen kielen avulla kommunikointiin jne jne. Kuitenkin pääsin nyt harjoittelemaan olosuhteissa, joita ei Suomesta talvella löydy. Ja tuli myös testattua, miten sitä jaksaa treenata täyden työpäivän jälkeen.. Aiempina talvina korkeintaan pari viikkoa etelässä leireilleenä halusin kokeilla, millaista on olla pitempi ajanjakso lämpimässä. Yhtään askelta ei tarvinnut ottaa liukkailla, yhtään kertaa ei tarvinnut tahkota spinning-pyörällä tai juoksumatolla seinää tuijottaen. Vaikka lähimmät maastot eivät olleet kovin lähellä, eivätkä ne olleet kovin kummoisia, tuli kuitenkin suunnistettua enemmän kuin yhtenäkään aiempana talvena, eikä tarvinnut miettiä, paleltuvatko akillekset lumihangessa tarpoessa. Tuli harjoiteltua uusia maastotyyppejä niin Portugalissa kuin Madridin huudeilla, ja lisäksi tuli treenattua nopeaa dyynimaastoa Huelvan ja Barbaten suunnilla, unohtamatta monta hyvää kaupunkisprinttiä. 

Tykkään hiihdosta, ja tänä talvena hiihtokilometrejä ei joulun jälkeen kertynyt lainkaan, mikä tekee tästä talvesta erilaisen. Pitkät lenkit ja palauttavat lenkit tuli tehtyä maastopyörällä. Vaikka pyörällä pääsi käymään mielenkiintoisissa paikoissa, joihin oli juosten liian pitkä matka, ei pyöräily silti sytytä hiihdon tavoin. En tiedä oliko lihasten ja harjoittelun kannalta yleensä eroa harjoitusmuodon vaihtumisella - kai sen tässä kesän kuluessa rupeaa huomaamaan, tuliko tehtyä oikeita asioita. Joka tapauksessa oli virkistävää päästä uusiin reeniolosuhteisiin ja -maisemiin.




Mitä opin ihmisenä

Vaikka koen olevani kärsivällinen luonteeltani, oli kärsivällisyyteni koetuksella monen monta kertaa kevään aikana niin koululla kuin asioita hoitaessa ulkopuolella. Lisäksi tuli oikeastaan käsiteltyä koko tunnekirjo laidasta laitaan alkaen epävarmuudesta, -toivosta ja -uskosta päättyen iloon, tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen. Tunne siitä, että selviän alkuun mahdottomiltakin vaikuttavista tilanteista, vahvistui. Pääsin käymään paikoissa, joissa en muuten varmasti olisi koskaan tullut käyneeksi. Tutustuin ihmisiin, joita en välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Opin todella paljon espanjalaisesta ja brittiläisestä kulttuurista. Iso kiitos Manololle ja Marilolle, jotka jakoivat kotinsa, mutta myös kaiken mahdollisen avun, jota he pystyivät antamaan. Heidän kanssaan tuli käytyä välillä tuntienkin mittaisia keskusteluja milloin mistäkin.

Nyt on katse suunnattu kohti suomalaisten maastojen tarjoamia haasteita! Kotimaisen kisakauden avaus osoitti, että aika paljon riittää vielä tehtävää, että suoritus, vauhti ja sijoitus tyydyttäisivät.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti