Seikkailua kohti

Edellisen kerran ku muutin ulkomaille n. kolme vuotta sitte, olin ladannu itelleni ja vaihtoajalleni todella kovat odotukset, tavoitteet, toiveet ja unelmat. Ku palasin Suomee, olin omasta mielestä sössiny koko vaihtokokemuksen. En ollu oppinu kieltä tarpeeks hyvin, en ollu treenannu tarpeeks hyvin, en ollu suunnistanu tarpeeks monessa maastossa, en ollu matkustellu tarpeeks, en ollu nauttinu tarpeeks... En ollu päässy tavotteisiini enkä varsinkaa ollu muuttunu perustavanlaatusesti ihmisenä (niin itelleni uskottelin yhä uudestaa ja uudestaa). Miten synkkiä ajatuksia pienen ihmisen pienessä mielessä voikaa liikkua, ja miten pelottavan lujaan egon otteesee voi joutua. 

Kesällä 2014 alotin projektin, jonka tavotteena oli tutustua itteeni, tunteisiini ja ajatus- ja toimintamalleihini, ja tunnistamisen jälkee alkaa muuttaa niitä positiivisemmiksi ja toimivammiksi. Kävin läpi kaikkia inhottavia, syytteleviä, mitätteleviä, itsekriittisiä tunteita, joita ego miulle tarjos, ja oli itse asiassa tarjonnu jo monen monta vuotta. Projekti eteni hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, eikä joka hetki selvitty omin avuin. Mut mitä pitemmälle pääsin, sitä selkeemmin miulle alko valjeta, et todellisuudessa olin muuttunu ihmisenä vaihon aikana ihan älyttömän paljon. Itse asiassa enemmän ku oisin ikinä voinnu muuttua. Olin vihdoin viimein saannu kiireisen arjen keskelle ajanjakson, jollon pystyin olla rauhassa ja kohdata omat rehelliset tunteet ja ajtukset. Yllätyksenä tuli, et ne ei ollukaa ilosia ja myönteisiä, vaan negatiivisia ja jopa lamaannuttavia. Olin tajunnu, etten oo tyytyväinen omaa tilanteeseeni, ja halusin muutosta.

Nyt 2,5 vuotta myöhemmin toi samainen projekti on edelleen käynnissä. Oleellisena osana siihen kuuluu itsetunnon ja -luottamuksen vahvistaminen, onnistumisiin keskittyminen ja positiivisen ajattelutavan harjoittelu. Edelleen tulee tilanteita, jolloin sisäinen perfektionisti kerjää huomiota ja koittaa saada miut tuntee itteni epäonnistujaks. Osaan kuitenki tunnistaa jo aika hyvin noita tilanteita, enkä anna tunteiden viiä mukanaan. Koen nauttivani elämästä ja arjesta, eikä pienet vastoinkäymiset tunnu siltä et ne kaatais koko korttitalon. Oon tyytyväinen siihen mitä teen, ja seison valintojeni takana. Oon opetellu antamaan itelleni anteeksi ja olemaan lempee itteeni kohtaan. Tai no, opettelen koko ajan. Todellisuudessa miul on ollu kaikki hyvin koko ajan, mut en oo pystyny näkee sitä, koska en oo ollu sovussa itteni kanssa. 

Ennen oisin todennäkösesti ollu täs vaihees jo todella huolissani ja peloissani kevään kuvioista: mitä jos kaikki menee pielee, mitä jos onnistun hankkii vamman, mitä jos oon kipee koko ajan, mitä jos kaikki kamat varastetaa, mitä jos stressaan harjottelua ihan liikaa koko ajan jne jne jne. Lista ois jatkunu maailman äärii. Tunnustan, et oon nytki huolehtinu ja stressannu pitkin vuotta (ei oo ihan yksinkertasta lähtee tost noin vaan toisee maahan), mut huolehtimisen sijaan oon pyrkiny keskittymää kaikkee positiivisee. Sen takia en oo myöskää kasannu isoa pinoa tavotteita. 

On kiehtovaa lähteä tutkimaan, kokemaan, tuntemaan ja seikkailemaan. Yhessä vaiheessa säikähin pahasti sitä, et lapsi miun sisällä on kadonnu, mut nyt se on löytäny tiensä takasin, ja se on äärimmäisen huojentavaa.

Nauti, sillä kaikki muu loksahtaa sitä myöten kohdalleen.

Wayne W. Dyer