maanantai 17. maaliskuuta 2014

Vihdoinki asettumassa?

Reilu kaks kuukautta takana ja nyt alkaa vihdoin tuntuu siltä, et alan olla sopeutunu tänne. En enää nää painajaisii joka yö ja jos tulee vastoinkäymisii etee, ni en joka kerta itkuu pidätellen mieti, kuin paljo kivempaa ois olla Suomessa. Jossai vaihees oli hankalaa käyä koulullaki ku rakennukses, mis miul on tunnit, on flyygeli ala-aulas, ja miulle tuli aina kauhee koti-ikävä ku kuulin jonku soittavan. Oon huomannu et hyvinki erikoiset asiat voi herättää ikävän. Mut viime aikoin oon yhä useemmin ollu tyytyväine olosuhteisii täällä, enkä oo kaivannu kotii, muuta ku aina välillä. Ja en tiiä onks se tää erittäin varhases oleva kevät ja lämpöset ilmat, vai mikä, mut oon viime päivin jopa huomannu nauttivani tääl olemisesta. (kesä on kahen viikon päästä, peipposet laulo jo viime viikolla! :o)

Lenkkimaastot on tuttui lähellä ja kauempaanki, matka yliopistolle ja kauppaa sujuu jo rutiinilla. Oon ainaki jollai tasol hyväksyny sen, et joudun koko ajan tiskaa ja laittaa ruokaa, ja en saa mistää kunnon ruisleipää. Oon tutustunu hirmusee määrää ihmisiä ja aika monii niin suunnistajista kuin vaihtareistaki voi kait jo sanoo kavereiks. Oon myös onnistunu soluttautuu treeniporukoihi mukaa.Vaik kolmen tunnin läsnäolo-opetukset on edellee rankkoi, ni opinnot kuitenki etenee. 

Mut on se kielen oppimine kyl aika rankkaa. Oon huomannu et siin on monii samoi piirteitä ku treenaamises. On parempi harjotella pienii määrii usein, ku jäätävä määrä tosi harvoin. On otettava huomioo monenlaisii eri osa-alueita. Intensiivinen harjottelu väsyttää ja välil on ihan pakko levätä. On ollu aika outoo huomata, et oon aina demojen jälkee niin väsyny, et just ja just jaksan polkee kotii. Ja ku kuitenki vaa kolme tuntii kerrallaa, ni vois kuvitella et ei se tunnu missää. Toisaalt osasyynä voi kyl olla se, et opinnot on iltasin ja jos oon tehny kovan/pitkän treenin aamupäivällä, ni alan olla muutenki väsyny jo aika aikasee illalla. Se on myös yhteist molemmille, et vaik kuin harjottelee, ni tulokset tulee näkyvii älyttömän hitaasti. 

Nyt oonki viime päivin huomannu miettiväni, et oisko sittenki pitäny lähtee koko vuodeks vaihtoo. Pelottaa et tää 5 kuukautta on liian vähän, et just sillon ku puhuminen alkais sujuu ja ymmärtäis hyvin mitä muut sanoo, pitääki lähtä kotii ja kaikki unohtuu. Et ei ehikkää nähä harjottelun tuloksii ollenkaa. Nyt oon kuitenki jo kaks kuukautta ollu tääl (miten onki aika menny niin nopeesti?!) ja enää vähä reilu puolet jälellä. Puhuminen on helpompaa ja sujuvampaa ku tänne tullessa, mut mitää isoo edistystä ei oo kyl tapahtunu. Sellast juttuu oonki kuullu et siihe menee yleens se puol vuotta, ennen ku puhuminen muuttuu reilust sujuvammaks. 

Outoo et ennen ku lähin tänne, aattelin et puol vuotta on tosi pitkä aika, ja nyt tuntuu et se on tosi lyhyt aika. Voiha se kyl olla et huomen oon taas innoissani lähös takas Suomee nii nopeest ku mahollista.

Loppuun pari kuvaa lenkkipolkujen varrelta. Toivon, et se on jo kuvistaki välittyny, mut miust Linköpingin ehottomast yks parhaist puolist on se, et luonto on lähellä joka puolel. Heti kotiovelt pystyy juosta useemman kymmenen kilsan lenkin ilman et täytyy juosta asfaltilla. 



Kuten Tintti totes ni tommonen tiomila look :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti