keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Grundkänslor

Joskus vannoin itelleni et kaukosuhteesee en ainakaa rupee. Ja kuinkas kävikää? Tässä sitä mennää jo kolmatta vuotta. Täl hetkel eri maissaki vielä. 

Kaukosuhteen arki on ainaki miulle melko raskasta. Tunteet heittelee äärilaidast toisee päivänki aikan. Useimmiten on rasittavaa, turhauttavaa, epäreiluu, ärsyttävää, ahistavaa, lamaannuttavaa, epätoivostaki jopa. Ihan vaan siks ku joutuu olosuhteiden pakost olla eri paikois. Sit on myös niit hetkii, jollon on äärimmäisen onnellinen, ja niitten avul sitä sit aina sinnittelee seuraavaa kertaa, ku näkee. Tilanne on ihan hyvin hallinnas siin vaihees ku pystyy nähä about parin viikon välein, mut sit ku väli pitenee yli kuukauden mittaseks, alkaa olla jo melkosen vaikeeta. 

Vähä samanlaine tilanne ku jos on tottunu paljo liikkumaa, ja sit tulee joku vamma tai tauti, eikä pääsekkää tekee sitä mitä tykkää tehä. Pari päivää menee iha ok mut sit iskee melkone ahistus, eikä saa mitää aikaseks. Tuntuu et seinät kaatuu päälle. Siihenki tilanteesee tottuu jossai vaihees, ja kaikki vaikuttaa olevan iha hyvin ainaki ulkopuolisten silmin. Sit ku pääsee taas liikkuu, on riemu ylimmillää. Tää on muuten aika sama, mut toi masentava vaihe toistuu koko ajan aina uuellee. Aattelin et vuosien mittaa siihenki tottuis, mut tänne tulemine osotti et ei se oo kyl yhtää helpommaks muuttun. 

Huominen on yks niist päivist ku piinaava odotus loppuu ja eräs tärkeempääki tärkeempi mieshenkilö tulee tänne minuu moikkaa. :) Ja sori nyt vaan jos joku on jostain syystä miun blogii jääny koukkuu, mut ens viikolla vietän ajan jossai ihan muualla ku tietokoneen äärellä blogii päivittäen. 

Ja PS. Tsemppasin eile ja tänää ja sain ku sainki portfolion ekan osan ajois valmiiks! Nyt on 2,5 sivuu kökköö, "akateemista" ruotsinkielist tekstii kirjotettuna. Hävettää lukee sitä ku on niin tönkköö, mut mitäpä pienistä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti